– Kun takana on liki kolme kuukautta työtä, miten on mennyt?
– Pelokkaisiin odotuksiin nähden kohtuullisesti. Pari pientä aallonpohjaa, jotka johtuivat samasta syystä, joka minut lopulta nujersi: ulkopäin tuleva epäoikeudenmukaisuus, joka ei tällä kertaa kohdistunut minuun mutta johon samaistuin.
Jaksan, kun olen noudattanut oman mieleni mukaisesti kevennettyä linjaa, jolla näemmä silläkin saa valmista aikaan. Suurin huoli, keskittymiskyvyn riittävyys, on toistaiseksi osoittautunut aiheettomaksi. Kun ottaa päivää kohden vain yhden vaativan homman, saa sen tehdyksi. Joskus innostuukin, että erään kerran olen ollut aikeissa viedä ‘pikkujutun’ kotiinkin – onneksi en ole vienyt.
Tuntuu oikeastaan vapauttavalta. Teen sen, mistä minulle maksetaan palkka, en enempää. Minua on turha pyytää venymään tai uhrautumaan, vaikka ympärilläni on monia, jotka toimivat tällä periaatteella. – Joskus tunnen tästä huonoa omaatuntoa, sillä haluan olla lojaali lähimmälle piirille. Tästä voi kehkeytyä hankauskohta jatkossa. Olen kyyninen ja tahallisen välinpitämätön suhteessa talon ‘visioihin’ ja muihin tavoitteisiin.
Kai minulla on samanlaista vapauttavaa uhmakkuutta kuin Tuntemattoman Lehdolla. Hän totesi, että pahinta, mitä omat herrat voivat hänelle tehdä, on, että ampuvat. Ja sitä hän ei pelännyt. Ajattelen samoin, kenkää voivat antaa. Siitä vaan. Mutta tiedän hyvin, että olen astumassa Lehdon tavoin sivuraiteelle. Minun on turha odottaa tunnustuksia, prenikoita tai palkkabonuksia. Mutta niistä en möisi itsekunnioitustani enkä nykyistä työntekoni tapaa. En ikinä. Saan henkisen palkkioni ruokkimastani uhmasta, jota pidän arvokkaana vastatekona, samoin kuin siitä, että teen työni hyvin.
Kop, kop, kop, koputan puuta. Kokemuksesta karvaasti tiedän, että huomenna saattaa olla kaikki toisin. Uhma häviää, löytää itsensä syvästä kuopasta. Lehto veti lopulta itse liipasinta. Silti: näin kirjoitin ja ajattelin juuri nyt.
– Pelokkaisiin odotuksiin nähden kohtuullisesti. Pari pientä aallonpohjaa, jotka johtuivat samasta syystä, joka minut lopulta nujersi: ulkopäin tuleva epäoikeudenmukaisuus, joka ei tällä kertaa kohdistunut minuun mutta johon samaistuin.
Jaksan, kun olen noudattanut oman mieleni mukaisesti kevennettyä linjaa, jolla näemmä silläkin saa valmista aikaan. Suurin huoli, keskittymiskyvyn riittävyys, on toistaiseksi osoittautunut aiheettomaksi. Kun ottaa päivää kohden vain yhden vaativan homman, saa sen tehdyksi. Joskus innostuukin, että erään kerran olen ollut aikeissa viedä ‘pikkujutun’ kotiinkin – onneksi en ole vienyt.
Tuntuu oikeastaan vapauttavalta. Teen sen, mistä minulle maksetaan palkka, en enempää. Minua on turha pyytää venymään tai uhrautumaan, vaikka ympärilläni on monia, jotka toimivat tällä periaatteella. – Joskus tunnen tästä huonoa omaatuntoa, sillä haluan olla lojaali lähimmälle piirille. Tästä voi kehkeytyä hankauskohta jatkossa. Olen kyyninen ja tahallisen välinpitämätön suhteessa talon ‘visioihin’ ja muihin tavoitteisiin.
Kai minulla on samanlaista vapauttavaa uhmakkuutta kuin Tuntemattoman Lehdolla. Hän totesi, että pahinta, mitä omat herrat voivat hänelle tehdä, on, että ampuvat. Ja sitä hän ei pelännyt. Ajattelen samoin, kenkää voivat antaa. Siitä vaan. Mutta tiedän hyvin, että olen astumassa Lehdon tavoin sivuraiteelle. Minun on turha odottaa tunnustuksia, prenikoita tai palkkabonuksia. Mutta niistä en möisi itsekunnioitustani enkä nykyistä työntekoni tapaa. En ikinä. Saan henkisen palkkioni ruokkimastani uhmasta, jota pidän arvokkaana vastatekona, samoin kuin siitä, että teen työni hyvin.
Kop, kop, kop, koputan puuta. Kokemuksesta karvaasti tiedän, että huomenna saattaa olla kaikki toisin. Uhma häviää, löytää itsensä syvästä kuopasta. Lehto veti lopulta itse liipasinta. Silti: näin kirjoitin ja ajattelin juuri nyt.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti