Valokuvauksesta

Valokuvauksessa tehdään virhe, kun otaksutaan silmän näkevän kameran linssin tavoin, yksi-yhteen. Tuloksena on valokuva, jossa kaikki on ikään kuin liian pientä, latteaa. Mikään ei nouse esille toisin kuin kuvaajan katsoessa samaa maisemaa omin silmin. Puuttuu hetken tunne, se elämys, joka sai kuvan ottamaan.

Helpoin tapa saada valokuvaan ‘psykologiaa’ on noudattaa vanhaa ohjetta: mene lähemmäksi kohdetta: etene viisi askelta, etene kymmenen askelta. Siis paljon lähikuvia.

Nykyiset digitaaliset kamerat hemmottelevat. Vaikka ennen kehitti ja vedosti kuvansa itse, oli lopputuloksen saaminen silmiensä eteen päivien kysymys. Nyt on tulos katsottavissa melkein samalla sekunnilla kuvan ottamisesta. Nopeudella on hintansa: räpsitään paljon siinä toivossa, että mukaan tulee osumia. Ennen suunniteltiin ja mietittiin, ja silti lopputulos oli arvoitus.

Vanhassa valokuvauksessa, jota voi mainiosti harrastaa myös digikameroilla, viehätys on näkökulman löytäminen, samaan tapaan kuin kirjoittamisessa. Voit katkaista tapahtumain virran, hypätä sen ulkopuolelle, napata siitä kuvan tai kirjoittaa juttusen.

Tämä todistaa, että elät ja ajattelet, tunnet hengityksesi, et vain kulje elämän läpi. Ja sitä suren, että oma aikani blogin kirjoittamiseen on vähentynyt. Tuntuu, että olen menettämässä jotain. Jos lottovoittaja olisin, omistamissani metsissäni kulkisin, kirjoittaisin ja valokuvaisin.