Syksyä pidetään kuvainnollisesti elämän ehtoon vuodenaikana. Tämä tuli mieleeni, kun taivalsin aurinkoisessa alkusyksyn metsässä. Alussa kaikki meni hyvin. Matka taittui ja tuli sellainen eliksiirinen olo kuin vain metsässä voi sattua, kun ilma löytää keuhkojen viimeiseen sopukkaan, tulee iholle ja läpi, täyttää sinut kokonaan ja tunnet olevasi lämpimästi sykkivä osa ympäröivää luontoa.
Mutta sitten tuli hiki, jalat alkoivat muljahdella ilkeästi kivissä ja kaikki alaselän kivut, murtumat ja luhistuneet nikamavälit muistuttivat itsestään. Se ikävä viiltävä kipu säteili toisessa polvessa. Kulku muuttui kompastelevaksi ja epävarmaksi. Tiesin, etten koskaan kantaisi 22 kilon rinkkaa Muotkatuntureiden välisillä avarilla selkosilla. Mutta siitähän on aikaa jo kymmeniä vuosia. Silti, ajatus teki kipeää. Jotain on jäänyt, sinne, peruuttamattomasti. No, vielä minä sentään kuulin heinäsirkkojen hillittömän sirittelyn.
Tekstit
2 kommenttia:
Minäkin tunnistan nuo kipeää tekevät ajatukset. Ei enää sitä, eikä tätäkään. Mutta ehkä on viisaampaa siirtyä niistä ajatuksista siihen kaikkeen mikä on vielä mahdollista, juuri kuten teit, minäkin kuulen heinäsirkan. Ja vaikka en pääse itse valloittamaan kaukaisia kolkkia, voin nauttia kuvista ja kuvailuista.
Olen samaa mieltä: aina on jotain uutta, vielä löytämättä, ja etsivä löytää. Mutta pieni reppu tuosta taaksejäänestä selkään kertyy, joka joskus muistuttaa itsestään.
Lähetä kommentti