Frankenstein

Kun kuumeisena ei voi lähteä kirjojen metsästykseen, löysin omasta hyllystäni sinne joskus ostetun ja yhä lukemattoman Mary Shelleyn vuonna 1818 kirjoittaman klassikon, Frankensteinin [Frankenstein or the modern Prometheus], Gummerus 1994.

Kirja osoittautui yllättävän mutkattomaksi lukea ja ihmisluonteen kuvaukset välillä hupaisan vanhanaikaisiksi ja romantisoiviksi. Toisin kuin kirjasta tehdyissä elokuvissa tavataan esittää, itse “hirviön” rakentamista kuvataan varsin vähän. Esimerkiksi hirviön henkiinherättäminen salaman sähköenergialla ei sisälly kirjaan lainkaan, jos kohta viittauksia sähkön ihmeellisiin mahdollisuuksiin tuodaan esille viljalti.

Kirja on Frankensteinin ja luomansa hirviön suhteen tragedia, sillä he eivät mahdu elämään samassa maailmassa. Frankenstein katuu katkeasti mutta turhaan, eikä hirviö pysty sijoittamaan itseään ja hakee kostoa. Vääjäämättä molemmat tuhoutuvat.

Näin kuvaa hirviö havaintojaan yhteiskunnasta, joka avautui hänelle lukemaan oppimisen jälkeen:

“Opin tietämään, että ihmisten eniten arvostamia ominaisuuksia olivat ylhäinen ja puhdas syntyperä sekä tähän liittyvä rikkaus. Ihmistä saatettiin kunnioittaa jos hänellä oli edes toinen näistä avuista; mutta ellei hänellä ollut kumpaakaan, häntä pidettiin orjana, tuomittuna raatamaan harvojen valittujen hyväksi! Entä mikä minä olin? Omasta alkuperästäni ja luojastani minä olin täysin tietämätön, mutta sen tiesin että minulla ei ollut rahaa, ei ystäviä, eikä minkäänlaista omaisuutta. Sen sijaan minulle oli suotu iljettävän muotopuoliulkonäkö; en ollut edes samaa heimoa kuin ihmiset. (...) Olinko minä siis hirviö, häpeäpilkku maan päällä, jota kaikki ihmiset kavahtavat ja jota kukaan ei tunnusta heimolaisekseen?”

Maailma jakaantuu edelleen eriarvoisiin luokkiin, ja tiede on tuonut entistä lähemmäksi Fransensteinin jumalhoureisen toiveen luoda monimutkaista elämää. Ja onko käynyt niinkin, että ruumiillisesti tai henkisesti murjottujen, muotopuolisten ‘olentojen’ määrä on enennyt: niiden, jotka ovat erkaantuneet yhteiskunnasta etteivät tiedä keitä ovat ja mistä tulevat, mutta toivovat yhä omalla kömpelöllä ja vilpittömällä tavallaan pääsevänsä seuran ja hyväksynnän piiriin? Mutta joita kukaan ei halua myöntää heimolaisekseen.

Kirjan lopussa on suomentajan, Paavo Lehtosen, valaisevat jälkisanat.