Kun ei ole rajoja

Elina Hirvonen kirjoittaa Helsingin Sanomissa (2.1.2011)

“Ikuisen talouskasvun ideologia perustuu luonnon rajojen kieltämiseen. Tieto rajoista on olemassa, mutta taloudesta puhutaan kuin se olisi toista todellisuutta, niin kuin maapallon rajallisuus ei kuuluisi tähän. Lihan tehotuotanto perustuu eläimen kärsimyksen kieltämiseen. Mausteliemeen upotettuja broilerinpaloja on mahdollista syödä vain, jos ahtaaseen halliin sullottu lintu kuuluu todellisuuteen, jolla ei mitään tekemistä syöjän elämän kanssa.”

“Uskon, että suomalainen vanhustenhoito säilyy vuosikymmenestä toiseen surkeana samasta syystä. Laitoksissa ruokaa odottavat vanhukset eivät saa poliittiseksi toiminnaksi muuttuvaa sympatiaa, koska he ovat liian lähellä kuolemaa. Heidät torjutaan, niin kuin kaikki, mikä muistuttaa kuolemasta.”

Se, että vastaostamasi pesukone tai televisio hienoine ominaisuuksineen on valmistettu kestämään ne viisi vuotta, on osa samaa tarinaa.

Elokuun elämää

Elokuu on minusta aina ollut vähän salaperäinen. Johtuneeko siitä, että elokuussa toisiinsa seikoittuvat päättyvä kesä ja alkava syksy? Elokuu on vielä jotenkin vanhanaikainen. Kaupunkilaisena melkein haistaa riihen savun viluisessa aamussa. Riihen savu? Olen varmaan sen jostain lukenut, runosta ehkä.

Katsoin, mitä Kotimaisten kielten tutkimuslaitos elokuusta kirjoittaa --

"Elokuu on sadonkorjuun aikaa. Siitä kuukausi on saanut suomenkielisen nimensäkin: elo tarkoittaa niin kasvavaa kuin korjattuakin tai jo puitua viljaa tai itse viljankorjuuta. Elopelto on viljapelto, useimmiten ruispelto, ja elopellon rikkaruohona ennen kasvanut ruiskaunokki on elokukka tai elokaunokki."

"Elo on johdettu suomen kielen vanhimpaan sanastokerrostumaan kuuluvasta uralilaisesta verbistä elää, joka on ollut lähtökohtana laajalle joukolle sanoja. Osan yhteenkuuluvuuden huomaa edelleen, mutta toiset ovat etääntyneet jo varsin kauas juuriltaan."

"Eläin, elämä ja elanto ovat vanhoja tuttuja vuosisatojen takaa. Eläimiä on sanottu myös elikoiksi, elukoiksi, eläviksi ja eläväisiksi. Näin on nimitetty vanhastaan etenkin lehmiä ja hyönteisiä."

Jos kohta riihen tuoksu on kirjallista kuvittelua, niin ruiskaunokin muistan lapsuuden mummolan pellon pientareilta. Se oli suosikkikukkani: kauniin selkeä, sopivan sininen ja tuoksui vienon hyvältä, vaikka en enää tarkkaan muista sävyä.

Elokuussa syvenevät varjot. Hiljaisuus enentyy pimeän myötä. Se hiipii huomaamatta sisään ikkunoista, leviää nurkista kattoon ja seinille, painuu alas. Sitten on hiiskumatonta. Sydän lyö.

Aika ei kulu

Paikoin ruostunut kauha ja rauhallisesti harmaantuneet hirret vanhenevat yhdessä, hiljalleen. Niillä on kaikki maailman aika.

Tai niin kuin Juhani Kellosalo kirjoittaa runossaan Mooseksen evankeliumi:

Erämaa on tyhjyyttä ja aikaa

Niin paljon aikaa, että jauhaa

kiven hiekaksi...

Lopetamme tappelun, jos joku kuolee

sanoi papualainen heimopäällikkö, joka oli tuotu ihmettelemään valkoisen ihmisen maailmaa Ranskaan TV1:ssä esitetyssä dokumentissa. Hän seisoi laajalla hautausmaalla, jossa lepäisi tuhansia ja tuhansia toisessa maailmansodassa kaatuneita englantilaisia ja ranskalaisia sotilaita. Loputtomia viivasuoria ristirivejä katsoessaan päällikkö arveli, ettei valkoinen ihminen osaa arvostaa kuolemaa eikä elämää. Kaikki on valtavaa, sodatkin.

Meno meni vallan villiksi, kun ryhdyttiin vertailemaan henkilökohtaisia koristeita. Ja kieltämättä aika omituiselta näyttivät ranskalaisnuorten esittelemät erilaiset lävistykset ja napakorut. Papualaisilla on esittää oikeastaan vain nenän vaakasuoraan lävistävä pitkähkö tikku. Toinen päälliköistä liikutti sitä vaivattomasti edestakaisin ja vastasi ihmettelijöille, että meilläpäin on tapana kulkea tikku nenässä, kun se tuppaa tuomaan onnea. Kulttuurien välinen koruvertailu taisi olla vertailu väkinäisen ja itsekeskeisen narsismin sekä rennon ja käytännöllisen elämänasenteen välillä.

Mutta elävässä elämässä

Amerikkalainen James Brewer (58) päätti vakavan sydänkohtauksen saatuaan keventää sydäntään, koska uskoi kuolevansa. Hän tunnusti tehneensä murhan 32 vuotta sitten. Tunnustuksen jälkeen terveys alkoikin kummasti kohentua. Nyt häntä odottaa ilmeisesti kuolemantuomio [Ilta-Sanomat 27.3.2009].

Ainakin elokuvissa käy hyvin tunnustaa rikkomuksensa ja salaiset paheensa kuolinvuoteellaan, tehdä sovinto maailmansa kanssa ja sulkea sitten silmänsä. Mutta elävässä elämässä voi käydä toisinkin. Pikku-uutinen on oiva kirjan tai elokuvan aihe, niin fantastinen, ettei Katainenkaan olisi voinut sitä hoksata. Ja vähän tavanomainen olisi semmoinen elokuvan loppu, jossa kuvernööri ottaisi huomioon tunnustuksen lieventävänä tekijänä ja armahtaisi Jamesin nippanappa ennen tuomion täytäntöönpanoa -- mutta toivon, että elävässä elämässä omantuntonsa kanssa vuosikymmeniä kamppaillut James saisi armahduksen teostaan.

Ikkunapaikka (reprint 20.7.08)

Muinoin oppikoulun ensimmäisellä luokalla kuvaamataidon opettaja arvioi piirustuksiamme. Hän huomautti, että olimme jättäneet talojen ikkunat vaaleammiksi kuin seinät, kun todellisuudessa ikkunat ovat lähes aina seiniä tummempia. Mieleeni tulee nyt, että tuo virhe johtui varmaan siitä, että olemme tottuneet katsomaan ikkunoista ulos, ja sisällä ikkuna on tietysti tilan vaalein, valoa antava osa.

Ikkunat ovat uloskatsomista varten. Onkohan se meille luontaista? Miten monta blogia olenkaan kirjoittanut mökin ikkunan vieressä, mielipaikassani. Ikkuna rajaa maailmasta säännöllisen, hallittavan ja turvallisen kokoisen palasen. On kuin maailma kutistuisi akvaarioksi. Ja vaikka ikkunan takaisessa maailmassa tapahtuu asioita, näköala ja näkökulma pysyvät. Ja vaikka ohut ja hauras onkin, ikkunan lasi erottaa sinut panssarin lailla ulkomaailman haikaloilta ja muilta vaaroilta.

Elämässä on monenlaisia ikkunoita. Kirjoitin aiemmin lapsuuden mummolan ikkunasta, josta katsottiin maantietä ja naapuria. Ikkunasta näki muutaman kilometrin päähän korkealle mäelle, josta laskeutui maantie. Sitä tarkkailemalla oli hyvä odottaa tulevaksi linja-autoa, jolla pääsi kaupunkiin. Kun auto ilmaantui mäelle, oli sopivasti aikaa mennä tienmutkaan vartomaan. Muistan, että oli kahdenlaisia linja-autoja, tavallisia ja postiautoja. Kello viiden postiautolla tavallisesti lähdettiin kotiin.

Ensimmäisen kerrostalokaksiomme olohuoneen iso ikkuna antoi länteen, ja huone saattoi muuttua kesäisin sietämättömän kuumaksi. Mutta myös aurinko laski länteen, ja muistan ne lukuisat kerrat, jolloin lojuin kulmasohvalla katsellen iltataivaan pilvimuotojen keltaisen ja punaisen väreilyjä. Se oli kesän lämmön ja auringonlaskun ikkuna.

Nykyisen talomme pienen huoneen nurkkauksessa on kiikkutuoli, jossa minulla on ollut tapana lukea kirjaa iltaisin ennen nukkumaan menemistä. Ikkuna sijoittuu kaakkoon sillä tavalla, että laskeva aurinko kurkottaa aivan viimeiset säteensä vinosti siihen. Raotetusta tuuletusikkunasta kuuluu usein naapuritalon koiran sisällehaluamisen haukahduksia, johon isäntänsä iloisesti nauraen vastasi. Nyt nurkkapaikan kiikkustuoli välillä ahdistaa, sillä en enää pysty istumaan rentoutuneesti. Entinen tunnelma säilyy silti lämpimänä mielessä.

Ikkunapaikat ovat meille tärkeitä. Tulemisen ja menemisen jälkeen ne asettavat meidät rauhaan ja tekevät monesta itsemme kokoisia.

Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään
jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
en haluaisi mennä mihinkään.

Gösta Sundquist: Elämää ikkunan takana


P.s. Tähän viime kesällä julkaisemaani juttuun lopetan blogikirjoittamiseni 2. tuotantokauden. Nyt on aika mennä peiton alle piiloon maailmaa. That's it, the end, kuten Tony Blair sanoi erotessaan.

Valheessa

Tunnen erään, joka elää liki täydellisen valheen maailmassaan. Siellä muut tekevät virheitä, sortavat ja kiusaavat. Hänen tilannettaan voisi kuvata jo psykopatologisilla käsitteillä. Puhuisin itsepetoksesta, josta ei tunnu olevan poispääsyä. Ehkä hän jatkaa erhemaailmassaan loppuun asti kantaen marttyyrin ja väärin käsitetyn neron kruunujaan.

Me kaikki elämme omalla tavallamme valheessa, mikä on tiettyyn mittaan asti aivan tarpeellista (siis suojaavaa). Mutta jotenkin myös onnistumme havahtumaan omiin puutteisiimme, vaikka emme usein pysty niitä juuri muuttamaan. Tästä joku potee huonoa omaatuntoa, toinen vielä enemmän. Ollako vai eikö? Valheessa vai muussa yhtä mutkaisessa tilanteessa.

Satonäkymiä ja perusasioita

Marjojen ilmaannuttua viinimarjapensaat ovat saaneet punaisen lisävärin. Pihapiirin rastaat ovat tehneet saman havainnon laajentaessaan ruokalistaansa. Suosittuja ovat olleet ensimmäisinä kypsyneet saskatoonan marjat. Lisäksi tulee omenia, jollei lehtien kellastuminen ennätä heikentää liiaksi puiden elinvoimaa.

Miniatyyrimittainen marjojen ja hedelmien viljely on kaupunkilaiselle soveliasta luonnon tarkkailua. Se näyttää salaisuuden, sillä maasta kasvun kautta syntyvä on kaiken elämän perusta. Ruoka ei tule kaupan hyllyltä eikä maailman markkinoilta, vaan mullasta, auringosta, sateesta, ravinteista ja työstä. Yksinkertainen kaava, jota emme muista ja osaa arvostaa, ennen kuin tulee puute ja on myöhäistä.

Jäin ihmettelemään, mistä ponnahtivat nuo viimeiset lauseet. En ole erityisen vihreä enkä kovin otettu ilmastomuutoksestaan (missä puhe ilmasto‘talkoista’ tökkii eniten, koska merkitsee käytännössä perusteetonta rahastusta joka paikassa). Luulen, että minussa puhui vanhempieni ja isovanhempieni ajattelu. Se pohjautuu sota-ajan niukkuuden realismiin: oli tultava toimeen sillä vähällä mitä oli ja auttaa naapuria, joka auttoi sinua. Selviytymisen kysymä alituinen työnteko ja toimeliaisuus painoivat ahdistuksen ja hädän jonnekin taustalle.