Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuu. Näytä kaikki tekstit

tiistai 14. elokuuta 2012

torstai 11. elokuuta 2011

tiistai 9. elokuuta 2011

elokuun kimppu








http://www.youtube.com/watch?v=bXXThSZjNvQ

lauantai 6. elokuuta 2011

tiistai 2. elokuuta 2011

taikaa



tiistai 10. elokuuta 2010

elokuu

/>

Elokuu on elonkorjuun aikaa, ja mikä siihen sointuisi paremmin kuin Neil Youngin Harvest moon.

http://www.youtube.com/watch?v=ADUC4l6t3Bk&feature=related

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Hikinen iltapäivä


Satoi ensin,
ja sitten tuli lämmin.
Kun aurinko paistoi,
viileä ruoho jalan tuntui alla.

Syksy ja kesä,
yhdessä ja samassa päivässä.

Ajatus ei kulkenut,
ja sormet näppäimillä pysähtyivät.

Kun ajatus on selvä,
seuraa sana,
mutta ilma seisoi kuin seinä.

Maailma oli jossain tuolla, kohisevana.
Ja minä täällä, hei, lämmöstä kylläisenä,
vai jo kyllästyneenä.

Nyt on kesän viimeinen ilta, taas.
Ja ovat jälleen pilvet taivaalla,
ikuisella, yhä rakkaalla.
Näkymä viimeinen,
ja kaunein, kenties.


Lauantaina 8. elokuuta 2009 klo 15.32

perjantai 7. elokuuta 2009

edessäin mulla on kultaa, keltalehtinen tie


Heinäkuun laulu on tietysti Janis Joplinin esittämä ‘Summertime’ (1973). Ja elokuun laulu on — Kristina Hautalan ‘Elokuu’ (2003). Yhteistä lauluissa on, että esittäjä on nainen ja sanat myötävärähtelevät ajankohdan kanssa. Ja molemmissa soitetaan sähkökitaralla tavalla, joka huokuu kaikkialle laskeutuvaa outoa lämpöä. Sen taianomaisen peiton voi tuntea omalla ihollaan. Kuunnelkaapa, Joplinin kitaristi soittaa puuvillapellon keskellä punaisen auringon laskiessa. Ihan varmasti.(Tosin kuultavissa paljon paremmin levyltä kuin videolta.)

Kristina Hautalan ‘Elokuu’ on Matti Viita-ahon mukaansa tempaavasti säveltämä ja Hanna-Maria Takalan lumoavasti sanoittama. Laulu on kaunis kuin koiravauvan suukko.

Elokuu, minut syksyn syliin
vie hiljaa, varoen
Sano minulle pohjoisiin kyliin
vielä paistaa päivä kultainen
Tule, sano minulle vielä
on daaliat hehkussaan
Ei kuura koskettaa niitä
pitkiin pitkiin aikoihin saa

Ja hämärä sade salaa
tule pinnalle tummuvan maan
Tuuli lempeä tuudita viljaa
yöhön pehmeään perhonen nukkua saa

Elokuu, minut syksyn syliin
vie hiljaa varoen
Kesän polttava suudelma huulillain
en tunne hallan henkäystä otsallain

Tule, takaa minulle se tänään
Ettei vihreys viimeinen lie
Vakuuta, vakuuta edessäin mulla on
kultaa, keltalehtinen tie



http://vids.myspace.com/index.cfm?fuseaction=vids.individual&videoid=6195404

http://kotinetti.suomi.net/kristinahautala/index.htm

Hautalan levy, Hetki tää, sisältää pelkästään luontoaiheisia ja vuodenaikoihin liittyviä lauluja. Mukana on muitakin todellisia helmiä, vaikkapa surumielinen balladi apolloperhosesta ja mietteliäs Meren laineet, joka esitetään myös ruotsiksi.

maanantai 3. elokuuta 2009

Elokuun elämää



Elokuu on minusta aina ollut vähän salaperäinen. Johtuneeko siitä, että elokuussa toisiinsa seikoittuvat päättyvä kesä ja alkava syksy? Elokuu on vielä jotenkin vanhanaikainen. Kaupunkilaisena melkein haistaa riihen savun viluisessa aamussa. Riihen savu? Olen varmaan sen jostain lukenut, runosta ehkä.

Katsoin, mitä Kotimaisten kielten tutkimuslaitos elokuusta kirjoittaa --

"Elokuu on sadonkorjuun aikaa. Siitä kuukausi on saanut suomenkielisen nimensäkin: elo tarkoittaa niin kasvavaa kuin korjattuakin tai jo puitua viljaa tai itse viljankorjuuta. Elopelto on viljapelto, useimmiten ruispelto, ja elopellon rikkaruohona ennen kasvanut ruiskaunokki on elokukka tai elokaunokki."

"Elo on johdettu suomen kielen vanhimpaan sanastokerrostumaan kuuluvasta uralilaisesta verbistä elää, joka on ollut lähtökohtana laajalle joukolle sanoja. Osan yhteenkuuluvuuden huomaa edelleen, mutta toiset ovat etääntyneet jo varsin kauas juuriltaan."

"Eläin, elämä ja elanto ovat vanhoja tuttuja vuosisatojen takaa. Eläimiä on sanottu myös elikoiksi, elukoiksi, eläviksi ja eläväisiksi. Näin on nimitetty vanhastaan etenkin lehmiä ja hyönteisiä."

Jos kohta riihen tuoksu on kirjallista kuvittelua, niin ruiskaunokin muistan lapsuuden mummolan pellon pientareilta. Se oli suosikkikukkani: kauniin selkeä, sopivan sininen ja tuoksui vienon hyvältä, vaikka en enää tarkkaan muista sävyä.

Elokuussa syvenevät varjot. Hiljaisuus enentyy pimeän myötä. Se hiipii huomaamatta sisään ikkunoista, leviää nurkista kattoon ja seinille, painuu alas. Sitten on hiiskumatonta. Sydän lyö.