Ikkunapaikka (reprint 20.7.08)

Muinoin oppikoulun ensimmäisellä luokalla kuvaamataidon opettaja arvioi piirustuksiamme. Hän huomautti, että olimme jättäneet talojen ikkunat vaaleammiksi kuin seinät, kun todellisuudessa ikkunat ovat lähes aina seiniä tummempia. Mieleeni tulee nyt, että tuo virhe johtui varmaan siitä, että olemme tottuneet katsomaan ikkunoista ulos, ja sisällä ikkuna on tietysti tilan vaalein, valoa antava osa.

Ikkunat ovat uloskatsomista varten. Onkohan se meille luontaista? Miten monta blogia olenkaan kirjoittanut mökin ikkunan vieressä, mielipaikassani. Ikkuna rajaa maailmasta säännöllisen, hallittavan ja turvallisen kokoisen palasen. On kuin maailma kutistuisi akvaarioksi. Ja vaikka ikkunan takaisessa maailmassa tapahtuu asioita, näköala ja näkökulma pysyvät. Ja vaikka ohut ja hauras onkin, ikkunan lasi erottaa sinut panssarin lailla ulkomaailman haikaloilta ja muilta vaaroilta.

Elämässä on monenlaisia ikkunoita. Kirjoitin aiemmin lapsuuden mummolan ikkunasta, josta katsottiin maantietä ja naapuria. Ikkunasta näki muutaman kilometrin päähän korkealle mäelle, josta laskeutui maantie. Sitä tarkkailemalla oli hyvä odottaa tulevaksi linja-autoa, jolla pääsi kaupunkiin. Kun auto ilmaantui mäelle, oli sopivasti aikaa mennä tienmutkaan vartomaan. Muistan, että oli kahdenlaisia linja-autoja, tavallisia ja postiautoja. Kello viiden postiautolla tavallisesti lähdettiin kotiin.

Ensimmäisen kerrostalokaksiomme olohuoneen iso ikkuna antoi länteen, ja huone saattoi muuttua kesäisin sietämättömän kuumaksi. Mutta myös aurinko laski länteen, ja muistan ne lukuisat kerrat, jolloin lojuin kulmasohvalla katsellen iltataivaan pilvimuotojen keltaisen ja punaisen väreilyjä. Se oli kesän lämmön ja auringonlaskun ikkuna.

Nykyisen talomme pienen huoneen nurkkauksessa on kiikkutuoli, jossa minulla on ollut tapana lukea kirjaa iltaisin ennen nukkumaan menemistä. Ikkuna sijoittuu kaakkoon sillä tavalla, että laskeva aurinko kurkottaa aivan viimeiset säteensä vinosti siihen. Raotetusta tuuletusikkunasta kuuluu usein naapuritalon koiran sisällehaluamisen haukahduksia, johon isäntänsä iloisesti nauraen vastasi. Nyt nurkkapaikan kiikkustuoli välillä ahdistaa, sillä en enää pysty istumaan rentoutuneesti. Entinen tunnelma säilyy silti lämpimänä mielessä.

Ikkunapaikat ovat meille tärkeitä. Tulemisen ja menemisen jälkeen ne asettavat meidät rauhaan ja tekevät monesta itsemme kokoisia.

Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään
jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
en haluaisi mennä mihinkään.

Gösta Sundquist: Elämää ikkunan takana


P.s. Tähän viime kesällä julkaisemaani juttuun lopetan blogikirjoittamiseni 2. tuotantokauden. Nyt on aika mennä peiton alle piiloon maailmaa. That's it, the end, kuten Tony Blair sanoi erotessaan.