Kun lapset kasvoivat, syttyi heidän vaatimuksestaan ikkunoillemme nuo kaksi joulukuun kynttilää. Nyt voin sytyttää kynttilät itse, ilman kehotustakin. Aikaisemmin vierastin isänmaallisuutta siihen liittyvän sotaisan ja uskonnollisen mahtipontisuuden takia – juuri samalla tavalla kuin Tuntemattoman rintamamiehet katsoivat vinosti upseerien ja pappien Suur-Suomen vouhotusta.
Eikä vastamielisyyteni tuota paatoksellisuutta kohtaan ole minnekään kadonnut. Mikä on kadonnut, on koti, uskonto ja isänmaa -liturgia, jonka on korvannut eurooppalaisuus, kansainvälisyys ja ties mikä globaaliin joustavan sopeutumisen siunaus. Olla isänmaallinen on olla kömpelöllä ja jääräpäisellä tavalla vastarinnan kiiski. Passaa minulle. Ja yhä tärkeämpää on kuuluminen. Isänmaan sijasta puhun mieluummin synnyinmaasta, josta on tullut kotini ja maani.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti