Joulun ihme(tys)

Huomasin S-marketissa hupaisan nuken. Ostopäätöksen ratkaisi pehmeän punainen ensivaikutelma. Mutta tarkemmin katsottaessa panee merkille, että nukke on kokoelma niin monenlaisia joulun piirteitä, ettei sitä voi sijoittaa mihinkään olemassa olevaan luokkaan. Hellyttävä sekamuotoisuus kai on sen salaisuus.

Joulutonttuna sitä voisi muuten pitää, ellei se olisi kasvattanut siipiä. Vaan enkeli se ei varmasti ole, sillä on vaikea kuvitella enkelillä villamyssyä ja pitsarian pöytäliinan punaruudullista esiliinaa – ja talvivarustuksena vanttuita käsissään. Erikoisin seikka on piparkakkumainen punainen sydän keskellä rintaa. Muuta kun en keksi, niin saattaisi olla Peppi Pitkätossu itse kirjoittamassaan joulukuvaelmassa.

Itsenäisyyspäivänä kotona synnyinmaassa

Kun lapset kasvoivat, syttyi heidän vaatimuksestaan ikkunoillemme nuo kaksi joulukuun kynttilää. Nyt voin sytyttää kynttilät itse, ilman kehotustakin. Aikaisemmin vierastin isänmaallisuutta siihen liittyvän sotaisan ja uskonnollisen mahtipontisuuden takia – juuri samalla tavalla kuin Tuntemattoman rintamamiehet katsoivat vinosti upseerien ja pappien Suur-Suomen vouhotusta.

Eikä vastamielisyyteni tuota paatoksellisuutta kohtaan ole minnekään kadonnut. Mikä on kadonnut, on koti, uskonto ja isänmaa -liturgia, jonka on korvannut eurooppalaisuus, kansainvälisyys ja ties mikä globaaliin joustavan sopeutumisen siunaus. Olla isänmaallinen on olla kömpelöllä ja jääräpäisellä tavalla vastarinnan kiiski. Passaa minulle. Ja yhä tärkeämpää on kuuluminen. Isänmaan sijasta puhun mieluummin synnyinmaasta, josta on tullut kotini ja maani.

Vihaa

Huomaan, että vihani ‘raikastava’ ja ‘tuulettava’ vaikutus on saamassa tunkkaisuutta. Tiedän, että viha ei saisi kääntyä sisäänpäin, siis katkeruudeksi, joka saa kielteiset ajatukset kiertämään, toistumaan, valloittamaan mielen.

Miten tätä muutosta vastustaa? Yksi keino on musta huumori: lyö mielessäsi vihasi kohteet lyttyyn tekemällä heidät naurunalaiseksi, tee heistä näköisiään pellejä, sijoita heidät houkkien vahakabinettiin, jonka oven voit laittaa kiinni. Älä silti heitä avainta menemään, koska tarvitset sitä vielä.

Pieni on pientä

Melkein pitäisi kirjata ylös niitä monia pikkutilanteita, jotka omalla tavallaan vakuuttavat, että on olemassa ja että elämää on vielä. Yksi on vaikkapa aamuhetki, kun herää puolta tuntia ennen kellon pirinää. Ihanaa, vielä ihan ei tarvitse nousta. Voi sulkea rauhallisesti silmänsä, korjata hieman peittoa ja ajatella, että nyt juuri tässä on hyvä -- ja seikkailla tuokion unen ja valveen oudoilla rajoilla.

"Työelämä imee työntekijästä mehut"

"Työelämä imee työntekijästä mehut entistä pahemmin. Sosiaali- ja terveysministeriön raportin mukaan suoritusvaatimukset ja kiire ovat lisääntyneet, ja ylitöitä tehdään selvästi aiempaa enemmän.

Raportti paljastaa lisäksi, että syrjintä ja kiusaaminen ovat työpaikoilla kasvava ongelma. Samalla ovat lisääntyneet myös sairauspoissaolot ja työkyvyttömyyseläkkeet. Esimiehet koetaan aiempaa oikeudenmukaisemmiksi, mutta työntekijän mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin näyttää kuitenkin vähentyneen.

Seurantaraportin mukaan Suomen työolot eivät ole kymmenessä vuodessa juurikaan kohentuneet."




P.s. Yllä on suora lainaus Suomen Kuvalehden nettisivuilta. Hassua, sillä Yleisradion tekstitelevisiossa samainen uutinen kehystettiin paljon myönteisemmin: työelämä ei ole juuri muuttunut kymmenessä vuodessa. Olemme tiedotusvälineiden armoilla, ellemme lue tutkimusta itse.

Kiire ja kiiire

Vexi Salmi kirjoitti taannoin, että sodanjälkeinen kiire oli toisenlaista kuin nykyinen. Siihen sisältyi toivo ja parempien aikojen odotus.

Mitä kiire sitten on nykyään? Kiirettä siivittää usein silkka pelko, henkilökohtaisen tuhoutumisen, putoamisen ja jälkeen jäämisen uhka. Toivo ei tähtää tulevaan taivaanrantaan, jossa aurinko laskee tuhatvuotisella tavallaan, ei rauhallisiin iltahetkiin kahvin ja kanelipullan seurassa, vaan on helpotus siitä, että selvisin tästäkin päivästä. Eikä hengitys tasaannu, eikä uhka häviä. Olemassa ei ole armoa, ei lottovoittoa, vaan epävarmuus, jolle ei näy loppua vaikka kuinka tähyäisi varpaillaan horisonttiin.

Toivon tilalle on tullut epätoivo.

Sumu

Sumuun on vaikea saada otetta. Mikä ei ole ihme sikäli, että se kuuluu sumun määritelmään. Sumu on sellainen juttu, että sitä on varsinkin tuolla, ja kun ennätät sinne, sitä on varsinkin täällä.