Lisää valkoisia

Sitten valkoiset kukkamme

Jo näkyivät kukinnot, aluksi tuoksuvan valkoiset tuomen kukat, vienon kielon arasti aukaisseet silmät ja nupuillaan olevat syreenit, kohta kukkia nekin. Ja vielä olivat metsämansikan kukat, joita uteliaat muurahaiset tutkivat.

Vihreää ensin

Oli ensimmäinen oikea kesälauantai mökillä. Aluksi näytti, että maailma on pelkää, niin, vain vihreää, ei yksin puissa ja kasveissa vaan myös maassa, kuin vihreä lumi olisi peittänyt kaiken mihin astuu. Jopa tuttavani peili siellä unohdettuna metsätien sivussa kuvaili taivaan sinen ohelle vihreäksi käynyttä maailmaa.

Sitten alkoi tulla tietoa myös muiden aistien kautta. Ensin erottui tuuli. Aluksi se tuntui huomaamattoman lämpimältä iholla. Sitten kuuli, kuinka se suhisi ainakin viidellä eri tavalla metsän puissa.

P.s. kuvat kannattaa napsauttaa isommiksi, jos niihin haluaa upota.

Muistatko Göstan?

Gösta Sundquistista tykkäsin ja tykkään yhä kuten varmaan moni muukin. Muistan Sundquistin tekemät ohjelmat, joita radio Mafia lähetti vuosien ajan säännöllisesti lauantaisin 'ehtookellojen' jälkeen klo 18-20. Ja muistanko oikein, että hänellä oli vielä jokin toinen ohjelma samalla viikolla. Sundquistin on pitänyt työskennellä vimmatulla energialla. Se kai oli lopulta hänen kohtalonsa – "the things that make you live can kill you in the end", opastaa Neil Young.

Koe-eläinpuisto ja mitä niitä olikaan. Niiden henkilöhahmot: ratikkakuski Tenkanen, isännöitsijä Granström (?), Kulli-Olli ja vielä jokin naishahmo, konsulentti jokin. Ja oli niitä muitakin. Ohjelmat olivat harvinaista suomalaista anarkiaa, tyystin toisenlaisia kuin vaikkapa Serranot, vaikka molemmissa puhutaan paljon elämän perusasioista kuten seksistä. Gösta Sundquistin ohjelmissa oli nykyaikaisesti sukupuolinäkökulma, suomalaisen miehen näkökulma. Koe-eläinpuistoa olisi kiinnostavaa kuunnella uusintoina.

Sitten on tietysti musiikki, jossa miesnäkökulma toistuu monin arvattavin muunnoksin. Laulujen miehet ovat eksyksissä, tekemässä doodsonkuvioitaan, kovissa paineissa mutta myös tasapainon ja sovinnon viimein löytäneinä. Nyt vallalla olevien perusteiden valossa laulujen miehet (ja naiset) ovat enemmän tai vähemmän luusereita ja siksi S:n musikki on nykyaikaista kansan musiikkia. Kaikki Sundquistin kappaleet ovat hittejä tai melkein. Joskus mietin, miten hän mahtoi tehdä musiikkiaan. Epäilen, että hän oli rasittavuuteen asti täydellisyyteen pyrkivä nipottaja.

‘Pohjois-Karjala’ on sähköisesti sykkivä ja melodisesti kaunis niin kuin useimmat S:n sävellykset. Tunnustelen alavireisiä sävyjä ... "vaikka elämän sävelen hukkasin/onneni sirpaleita säilytän". Löydän myös yhtymäkohdan mökillä viihtymiseeni, vaikka jätän ne verkkarit hankkimatta. Tavallaan se on suomalainen versio Neil Youngin 'Countryhomen' kaltaisesta kaupunkilaisen kaipuusta maaseudulle, vapauteen eli itselliseen olemiseen.

Pysähdyin, kun kuulin radiosta ensimmäisen kerran kappaleen ‘En tahdo sinua enää’. Yhä vieläkin se saa niin sanotut kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Se on sekä yksinkertainen että monimutkainen pieni laulu, jonka tarinan on moni elänyt.

‘Itkisitkö onnesta?’ on ehkä suosikkini. Se tiivistää monet miehiset teemat – kännin, naiset, eron, viinan, uhon, autoilun, sekoilun ja selittelyn – sekavientapahtumienjohdonmukaiseksisarjaksi: "miten epäoikeudenmukaisesti onnenanti täällä jaetaan".

"Se vituttaa
ei saa
sut vaikka kantapaikasta kannetaan
ulos asti rauhoittumaan
kun syitä hakemalla haetaan."


Ps. Sallitaan vielä tämä yksi nostalgia viime kesältä, kirjoitukseni heinäkuun 12. päivältä. Mitäpä siihen lisäämään. Tai sen verran, että Göstan musiikin juju on pitkälle siinä, että hänen laulunsa ovat melodisesti niin kauniita ja sisällöltään niin ronskeja, että kuuntelijassa viriää ristitiitaisia tunteita, ja lopputulemana on yhä vielä askarruttava mutta hykerryttävä jälkimaku.

Yksi vee

"Ensimmäinen kesäaamu"

"Kun aamulla neljän aikaan kävin hakemassa sanomalehden, huomasin naapurin tuomen täydessä kukassaan. Tyynessä ilmassa hohtavien satojen pikkukukkien tuoksu tuntui salaperäiseltä. Tuomen kukkiminen on ollut minulle merkki kesän alkamisesta. Sanomalehden näki lukea aamun kirkkaassa valossa. Suomen suloinen suvi -- sointuukin."

Tuo oli ensimmäinen blogikirjoitukseni tasan vuosi sitten. Sairasloman kesä vertautuu lapsuuden kesiin, joita ei enää erota toisistaan muuten kuin sarjana huumaavia ja kummallisia ensikokemuksia.

Jo tuossa kirjoituksessa tuli aavistellen näkyviin luonto ja uusi suhtautuminen. Kaiketi se oli unohdetun hakemista. Luonto antaa ilon, ja se turvaa myös katoavaisuuden.

Pellon laidan puut seisovat milloin hiljaisina, ylös kurkottavina, milloin tuulen heijaamassa vaakaliikkeessä. Tuo maisema on aina.

Aika ei kulu

Paikoin ruostunut kauha ja rauhallisesti harmaantuneet hirret vanhenevat yhdessä, hiljalleen. Niillä on kaikki maailman aika.

Tai niin kuin Juhani Kellosalo kirjoittaa runossaan Mooseksen evankeliumi:

Erämaa on tyhjyyttä ja aikaa

Niin paljon aikaa, että jauhaa

kiven hiekaksi...

Aiheita

Kirjoittaisin yksinkertaisesta maailmasta, joka hoipertelee vastaan sokkeloisena.

Kirjoittaisin sekavasta maailmasta, jonka kietaisee kahteen pakettiin, hyvään ja huonoon, noin vain.

Kirjoittaisin villihanhen ajatuksen, sen, joka jää askarruttamaan yhdessä vuorosanassa Milos Formanin elokuvassa Vaaleaverikön rakkaus: villihanhet elävät parina 120-vuotta, ja jos toinen ammutaan, toinen elää yksin 100 vuotta.