Linnulla on komea nimi, että otsikossa se on pakko kirjoittaa kahtena eri sanana. Olen kuullut tuon äänen useasti monena kesänä. Ja nyt tajusin: se on taivaanvuohi.
Tähän lintuun liittyy lapsuuden kokemus, sellainen häivähdys, jonka muistaa aina niin elävänä. Oli oppikoulun ekaluokan luonnontiedon tunti, jolla kuuntelimme lintujen ääninäytteitä. Erään kohdalla epäröiden viittaisin ja sain vastata: taivaanvuohi. Opettaja tulkitsi vastaukseni vitsiksi ja sain kohtuuttomat moitteet.
Nyt taivaanvuohi ilmaantui, yllättäen. Tuo ääni, prrrrrr, kuin iso ampiainen. Lintu lensi korkealla levottomasti, että luovuin yrityksestä valokuvata sitä.
Lintukirjassa sanotaan, että taivaanvuohi on runsaimpia kahlaajiamme, kurppalintu. Se pesii avosoilla, rämeillä, luhtaniityillä, merenlahtien ruovikkoreunaisilla kosteikoilla ja yleensä märissä ympäristöissä. Kun koiras syöksyy taivaalta vinhaa vauhtia vinosti alas, jäykät uloimmat pyrstösulat synnyttävät ilmanvastuksen takia väristessään erikoisen ‘vuohenmäkätyksen’. Syöksyn päätteeksi lintu jää joko maahan, tolpan tai puun latvaan jatkaen soidinääntelyään.
Taivaanvuohi tuli todeksi hämmentävällä tavalla: mieleen tulvahti yht’aikaa muisto menneestä epäoikeudenmukaisuudesta ja riemu ‘oikean’ taivaanvuohen kohtaamisesta viimein. Yhdistyessään uuteen kokemukseen kouluajan häpeä kääntyi liki hupaiseksi muistoksi. Emme elä valmiissa maailmassa, kun menneisyyskin muuttuu.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti