Suuri isänmaallinen taantuma

Aprikoin joku aika sitten, että valtionvarainministeri puhuisi pian “vastuullisista menoleikkauksista”. Näin ei käynyt. Tai kävi, mutta erilaisilla käänteillä. Uutisen mukaan Katainen esittää valtion velanoton lisäämisestä mitassa, että “nykyiset peruskoululaiset vielä maksavat sitä takaisin”.

Näin meillä toimitaan. Sepitetään semmoinen kriisitulkinta, jolla pakottaa kansa vakavoitumaan “talkoisiin” ja “suureen isänmaalliseen sotaan”. Samalla vihjataan, että syyllisiä olette lopulta te, jos ette tällä kertaa lamaan, niin ainakin siitä selviämiseen. Ja kuvioon kuuluu, että artisti maksaa – ja peruskoululaiset.

Uhkakuvan edessä ihmisiä pelotellaan pitämään suunsa kiinni, muuten isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Hammasta saa purra.

Lainanotto on, kuten Niinistö on todennut, siirrettyä verotusta. Ja simsalabim – sieltä ne menoleikkaukset sitten tulevatkin.

Taantuma osoittaa, mikä merkitys luottamuksella on kaikessa ihmisen toiminnassa. Kun se menetetään, menetetään kaikki, maailmankin se kaataa.

Vielä virtaa

Vaikka puronen on jäätynyt, löytyy sen virtaavaa vettä piiloon menneestä siltarummusta. Veden liike voisi tuoda mieleen ajatuksen tulevasta keväästä.

Palava pensas

taidetaan mainita Raamatussa. Semmoinen vaikutelma syntyy, kun takkatuli heijastuu ikkunaan, jonka takana kasvaa sireenipensas. Vanha leivinuuni puolestaan on tehnyt pitkän päivätyön. Se on oikea laiskan tai muuten(kin) masentuneen toive: pitkiä halkoja vain sisälle ilman pilkkomisen vaivaa.

Suojan jälkeinen

pakastuminen räätälöi metsän valkoiseen pukuun. Se tuo raikasta valoisuutta tammikuun himmeneviin päiviin.

Niin hiljaa, laill’ ihmeen,
se saapui ja se lähti
ja jätti valkovihmeen
se keiju Lumitähti.

(Yrjö Jylhä: Ensi lumi)

P.s. kuvan suurentaminen kannattaa.

Jylhää

Satuin selailemaan Yrjö Jylhän runokokoelmaa (1945), erityisesti sen sota-ajan runoja. Jylhähän toimi komppanian päällikkönä. Löytyi runo, joka kertoi päällikön ajatuksista lähettäessään miehiään tehtävään, josta kaikki eivät palaisi – “On katseeni hellä, mut käskyni kovat/ mitä mielessä mietin, sen suuni salaa/ sanat jääväämättömät ovat.” Samoin kuin runo, joka kertoi nuorukaisesta, joka sivuutti äitinsä huolen – “en ennätä rauhantöihin/ kun kutsu on rynnäköihin”. Oli runo, jossa katsottiin erilaisia suhtautumisia sotaan, “miten kunkin oli saanut mietteisiin/koti, taistelu, kuolema, rauhankaipuu.”

Järkyttävin on Viimeinen virsi, arvatenkin tehty talvisodan synkimpinä hetkinä, kun “katseemme tyhjää luotaa/kuiluun pohjattomaan”. Tämä runo alkaa kuvalla korsussa, joka joutuu keskityksen kohteeksi – “Raskaasti kattohirteen/kuolema kolkuttaa/veljet, yhdymme virteen/ koska jo huojuu maa.”

Allamme aukee hauta,
yllämme salamat lyö.
Mestari, auta, auta! –
Katto sortuu, on yö.

Öinen taivas

... paljastuu salamalla kuvatessa olevan täynnä heijastavaa ainesta, kai tähtien pölyä, salaisella matkallaan kenenkään näkemättä.

Värilliset hetket

Tammikuun päivään kuuluu tuon tunnetun sinisen hetken lisäksi valkoinen hetki aamun väistyessä ja punertava hetki illansuussa.