Jylhää

Satuin selailemaan Yrjö Jylhän runokokoelmaa (1945), erityisesti sen sota-ajan runoja. Jylhähän toimi komppanian päällikkönä. Löytyi runo, joka kertoi päällikön ajatuksista lähettäessään miehiään tehtävään, josta kaikki eivät palaisi – “On katseeni hellä, mut käskyni kovat/ mitä mielessä mietin, sen suuni salaa/ sanat jääväämättömät ovat.” Samoin kuin runo, joka kertoi nuorukaisesta, joka sivuutti äitinsä huolen – “en ennätä rauhantöihin/ kun kutsu on rynnäköihin”. Oli runo, jossa katsottiin erilaisia suhtautumisia sotaan, “miten kunkin oli saanut mietteisiin/koti, taistelu, kuolema, rauhankaipuu.”

Järkyttävin on Viimeinen virsi, arvatenkin tehty talvisodan synkimpinä hetkinä, kun “katseemme tyhjää luotaa/kuiluun pohjattomaan”. Tämä runo alkaa kuvalla korsussa, joka joutuu keskityksen kohteeksi – “Raskaasti kattohirteen/kuolema kolkuttaa/veljet, yhdymme virteen/ koska jo huojuu maa.”

Allamme aukee hauta,
yllämme salamat lyö.
Mestari, auta, auta! –
Katto sortuu, on yö.