kesäkertomus

Ääni katolta sai västäräkin kääntämään nopeasti päätään. Siellä iso otus oli viimepäivät liikkunut. Melkein odotti, että lähtisi sieltä lentämään. Muttei lintu noiden olentojen koskaan ollut nähnyt lentäneen. Ne olivat harmittomia, pysyttelivät alhaalla, eivätkä liikkuneet lainkaan vikkelästi kuin jotkin paljon pienemmät nelijalkaiset ja jo varottavat maaolennot.

Nyt rämähti taas. Västäräkki lennähti ylemmäksi lehtikuusen oksalle. Nyt näkyi paremmin. Kaikki kävi nopeasti. Tikkaat, jotka olivat olleet kiinni talon harjassa, tulivat kolisten alas. Näytti hetken siltä, että maaolento todella aikoisi lentoon. Sen kädet tekivät heiluvia liikkeitä. Räystäällä olento sai itsensä kokoon, ojennettua jalat. Ja tuli alas. Tups. Tikkaat putosivat nojalleen puuta vasten, jäivät huojumaan. Olento makasi vatsallaan, liikkumatta. Västäräkki kurotti kaulaansa. Samalla olento nosti päätään muttei noussut ylös. Siinä se oli vatsallaan villiintyneiden mustaviinimarjapensaiden päälle.

Sitten olento alkoi ääntelehtiä. Muutaman kerran se kovaa, mutta lopetti. Tuuli vei ääneen metsään.

Olento alkoi liikkua. Se veti itseään maata pitkin. Hitaasti, hyvin hitaasti kiemurrellen kuin kevätkohmeinen käärme. Lopulta se pääsi talon nurkalle. Siinä se makasi tovin. Ja jatkoi etenemistään työntäen samalla edellään maahan varisseita lehtiä, oksia ja muuta töhnää. Nyt oltiin jo toisella nurkalla. Olento oli jo portailla. Jaa taas liikkumatta. Sitten se kurottautui, äänteli ja sai käsiinsä pienen mustan esineen. Siihen se oli aikaisemminkin äännellyt pihalla liikkuessaan. Niin nytkin.

Olento makasi yhä vatsallaan. Alkusyksyn aurinko oli vielä lämmin. Ohut tuuli puhalsi ja otti vauhtia piharakennusten välistä. Siinä oli hyvä noste, kun halusi lentää korkeammalle. Västäräkki käytti miettimättä tilaisuutta hyväkseen ja levitti siipensä.