keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Pilvet, pilvet





Illalla kokoontuvat pilvet ovat melkein hallitsemattomaksi vyöryksi, josta aamulla ei ole jäljellä mitään.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Oi, miksi


Keskustelin lääkärini kanssa lääkkeestä, jota olen käyttänyt kohta kaksi kuukautta. Jossain keskustelun vaiheessa huomasin sanoneeni, etten oikein tunne sitä tyyppiä, joka nykyisin puuhailee työhuoneessani. En siis tiedä, mitä hän ajattelee, tuntee ja aikoo.

Rakas, masentunut minäni. Miten tuttu ja turvallinen oletkaan. Sinun kanssasi voi aina käydä rauhoittavia keskusteluja. Olet siinä.

Myös sinä, huoneessani puuhaileva tyyppi, olet totta. Miten sinuun saa yhteyden, jos sitä ei taida halutakaan.

Kysymys on, kuten lääkäri sanoi, miksi ihminen riippuu kiinni masennuksessa. Tämä on yksinkertaistus, sillä useimmin ei oikeasti pysty valitsemaan, vaan masennus valitsee puolestasi. Mutta joskus, harvoin, aavistelet, että olet tienhaarassa. Mitä teet? Miksi et tee?

maanantai 27. huhtikuuta 2009

Terveyskäyttäytymistä


Tapa syntyi, kun lapset alkoivat syödä lapsille tehtyjä hyvänmakuisia kalaöljykapseleita. Kun isommasta lapsesta tuli isompi, hän arveli jo osaavansa nielaista aikuisten kapselin, niin kuin osasikin. Täydensin terveysvaikutteisten tuotteiden tarjontaan c-vitamiinijuomalla. Sitruunan- ja mansikanmakuiset tulevat ainoina kysymyksen, kun toinen lapsista on vakuuttunut olevansa allerginen appelsiinille. Olen itse syönyt c-vitamiinia oma-aloitteisesti pienestä lähtien, ties mistä syystä, ja sanonkin, että tämän tavan haluan jättää perinnöksi. Nyt valikoima on vielä täydentynyt kalkkitabletilla ja siis on liki täydellinen.
Itse käytän Pirkka-tuotemerkkisiä inkiväärikapseleita, joiden inkivääripitoisuus on ylivoimainen muihin kalliimpiin hainrusto- ja sinisimpukka- yms. sotkuihin verrattuna. Inkivääri on vanhempien ihmisten nivelvaivoihin tarkoitettu troppi, jonka tehon uskon perustuvan samaan kuin c-vitamiinin: niitä pitää ottaa sitkeästi jokainen päivä.

Yleensä laitan terveystarjottimen juomineen keittiön pöydälle, josta se on aamun mennessä nautittu. Vastoin keittiöohjesääntöä, lasit jäävät usein pöydällä eivätkä siirry pesukoneeseen.

Saako terveyttä purkista? Ehkä. Ja ehkä kysymystä ei pitäisi tehdäkään. Sillä uskon, että ainakin puolet mahdollisesta myönteisestä vaikutuksesta tulee tavasta, jonka päivittäinen troppien napsiminen synnyttää, rituaalista, joka sanoo, että olet tehnyt terveysteon.


sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Ensimmäinen kevätilta


Ajoin mökille petollisen pehmeää tietä, kuin velton vesisängyn päällä. Päivällä oli yli kymmenen plus-astetta, ja aurinko lämmitti poskia. Vaikka lunta näkyi paljon metsässä, oli piha paljastunut ja läheltä kantautui moninainen linnunlaulu. Otin hätäisesti käsivaralla kuvan ennen kuin lopullisesti pimeni yöksi. Tuntui, että kesä on alkanut. Se merkitsee sitäkin, että voi jäädä vartomaan kesän parhainta päivää.

Muistelen viime kesää mökillä.
Parasta on vanha pihapiiri, jota aurinko osuu valaisemaan jo ennen puolta päivää ja laskee iltaisin metsänrajan taakse. Vaikka ollaan metsän keskellä, on ympärillä tilaa tuulen vilvoittaa ja pitää enimmät hyttyset loitolla.

Pihalla voi toimittaa kaikenlaista. Mutta ennen kaikkea siellä voi istua vanhassa säänpuremassa puutarhatuolissa, hatun lippa silmien suojana. Olla, kuunnella. Kävellä paljasjaloin nurmikolla, tarkistaa kivenreunojen mansikkapaikat. Tai lukea viikonlopun iltalehden kaikki hömpät. Kirjan lukemiseen piha ei sovi, vaan sitä varten on paras mennä sisälle. Pihalla kuuluu oleilla.

Kun on viettänyt päivän pihalla, on illalla aivan pihalla, kun ulkoilma vielä tuoksuu hengityksessä ja aurinko pistelee ihossa. Auringon laskiessa sen lämpö tuntuu ikuiselta, viipyilee ilmassa ja kivissä. Ulko-oven voi sitten panna kiinni.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Takin monet värit

Palaan vuosiin menneisiin ja ihmettelen taas kerran
Palaan nuoruuteeni aikaan
Muistan räsylaatikon, jonka joku meille antoi
Ja kuinka äitini keksi räsyille käyttöä

Räsyt olivat eri värisiä, ja jokainen pala oli pieni
Ja minulla ei ollut takkia vaikka syksy oli pitkällä
Äiti ompeli räsyt yhteen, ompeli jokaisen
palan rakkaudella
Hän teki minulle takin monivärisen josta olin niin ylpeä

Ommellessaan hän kertoi tarinan Raamatusta, josta
hän oli lukenut
Monivärisestä takista jota Joseph piti ja
sitten hän sanoi
Kenties tämä takki tuo sinulle paljon rakkautta
ja onnea
Ja tuskin maltoin odottaa takkia, kun äiti
siunasi sen suudelmalla

Takkini monivärinen jonka äitini teki minulle
Teki räsyistä mutta jota pidin niin ylpeänä
Vaikka meillä ei ollut juuri rahaa, olin rikas
kuin ikinä
Monivärisessä takissani jonka äitini teki minulle

Niin paikat housuissani on ja reiät
molemmissa hengissäni
Takissani monivärisessä aloitin koulun
Huomatakseni toisten lasten nauravan ja pilkkaavan minua
Takistani monivärisestä jonka äitini teki minulle

En tajunnut sitä, sillä tunsin itseni rikkaaksi
Ja kerroin heille rakkaudesta jolla äitini
neuloi jokaisen ompeleen
Kaiken siitä tarinasta jonka äitini kertoi minulle ommellessaan
Ja kuinka takkini monivärinen oli arvokkaampi
kuin kaikki heidän kultansa
He eivät ymmärtäneet tätä ja yritin saada heidät näkemään
Että on köyhä vain jos niin tahtoo
Vaikka meillä ei ollut juuri rahaa, olin rikkaampi
kuin ikinä
Takissani monivärisessä jonka äitini teki minulle
Takissani monivärisessä jonka äitini teki
vain minulle

Emmylou Harris (1975) – Coat of many colors

P.s. Tämä alunperin Dolly Partonin laulu tuo äidin leipoman pullan tuoksun kaukaa lapsuuden keittiöstä. Siksi se on kaunis kuin haikeakin. Se on yksi suosikkini. Olisiko viisi tähteä.

torstai 23. huhtikuuta 2009

Sattumia


Joskus ottaa kuvan ilman ennakkoajatusta, ja joskus kuvaan tarttuu jotain. Etualan oksisto on voimallinen vaikuttaja, ahdistavankin. Kuin oksat pitäisivät kaltereiden lailla otteessaan, kun toisella puolella jo kutsuu kuulas valoisuus ja mahdollisuus pujahtaa ulos vapauteen.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Omenapuu sisälläni


Säde Loponen kirjoittaa Särössä (4/08) villiomenan siemenestä, joka alkaa kasvaa hänen (kertojan) sisällään.

"Puu on minussa ja siellä pysyy, enkä kaipaa sille enempää huomiota. Minulle riittää, että minussa tuoksuu aina syksy. Ja että joskus, kun ympärillä on oikein hiljaista, saatan kuulla, kuinka puun sydän lyö."

Sitä paitsi keväällä tuoksuvat omenan kukat -- "isä luuli minun alkaneen käyttää hänen partavettään, mutta äidin mielestä tuoksu toi mieleen hänen silmänympärysvoiteensa."

Taidanpa koettaa kun syksy ehtii. Mökkimme lähellä on autioitunut pihapiiri, jolla kasvaa villiintyneitä omenapuita. Minäkin haluaisin, että minussa tuoksuu syksy ja kevät. Ja toivoisin hiljaisuuden, jossa kuulee pienet ja tärkeät asiat.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Virtaavan veden missio





Sen verran kevät on edennyt, että puronen on osin riisunut jääpeitteensä. Virtaava vesi on ihme. Onhan se aina matkalla. Niin määrätietoisesti vaikka tietämättä minne. Sen missio on mennä aina vain alaspäin kunnes rauhoittuu järveen tai mereen.

Jälkiä


Varmaan kivettyneet kynnen jäljet, kenties ammoisen hirmuliskon, jonka poljento on pannut jopa maan halkeamaan.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Tyypillistä


Tyypillistä Emmylou Harrisia ei ole, koska hän laulaa monenlaisia lauluja ja on taitava sellaisia valitsemaan. Mikäli yhden laulun haluaisi tyypilliseksi nimetä, se voisi olla ‘Boulder to Birminghamn’. Se on Harrisin ystävänsä ja musikaalisen oppaansa Gram Parsonsin muistolle tekemä ja edustaa laulajan varhaisinta tuotantoa ja laulutapaa: ääni on yhtä aikaa hento kuin kestävä, siinä on nousuja ja laskuja, ja se tulee hyvin lähelle kuulijaa, joka tuntee olevansa etuoikeutettu.


En tahdo kuulla mitään rakkauslaulua
Matkaan vain tässä lentokoneessa
Ja tiedän että allani on elämää
Mutta kaikki mitä voin nähdä
On preeriaa ja taivasta

Ja en tahdo kuulla mitään surullista tarinaa
Täynnä sydänsuruja ja intohimoa
Viimeksi kun tunsin näin
Olin erämaassa ja rotko oli tulessa
Ja seisoin vuorella yössä ja minä
katsoin kun se paloi
Katsoin kun se paloi, katsoin kun se paloi

Voisin tuudittaa sieluni Abrahamin huomassa
Antaisin elämäni hänen pelastavaan armoonsa
Voisin kävellä aina Boulderista Birminghamiin
Jos voisin nähdä, voisin nähdä sinun kasvosi

Niin, sait minut todella tällä kertaa
Ja vaikeinta on tietää että silti tästä selviän
Tulin kuuntelemaan ääntä
kuorma-autojen kun ne ajavat alas
ysiviittä pitkin
Ja teeskentelen että se on valtameri
Joka pesee minut puhtaaksi, pesee minut puhtaaksi
Rakkaani, tiedätkö mitä tarkoitan


Emmylou Harris (1975) – Boulder to Birmingham


http://www.youtube.com/watch?v=dEvZF2-d0w0&feature=related


Jos olen yhtään oikeassa siinä, että tämä on tyypillinen Harrisin laulu, niin on hän käsitellyt lauluissaan läpi uransa Parsonsin kuolemaa. Tämä on myös surullinen laulu. Coloradon Boulderin ja Alabaman Birminghamin välinen matka on noin 1500 linnun lentämää mailia. Se on pitkä, pitkä matka kulkea.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

Hangen uudet kuvat kehittyivät aamuksi


Talvi tuli



Eihän se ehtinyt lähteäkään, mutta iski silti uudestaan. Se nousi voimallisen tuulen kohottamina lumipyörteinä kieppuen ylös ja tuprutti umpeen mökkitien. Ja sai minut epävarmaksi, pääsenkö autolla läpi lumivallien. Hassua oli vielä, että takka kohisi, suhahteli ja ujelsi, aivan kuin tuuli olisi luikahtanut sisälle leikkien uunissa kuten se teki ulkona aavoilla peltoaukeamilla.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Miten kuvata pohjoistuulta


kun sääennustuksessa sellaista luvattiin. Muutakaan ei tullut vastaan kuin puunoksaan kiinnitetty punainen nauha. Se tempoili tuulessa. Siinä se kai oli.

torstai 16. huhtikuuta 2009

Äänen paikka


Sen ohi kun kulkee, on kuin sataa ropisisi, vaikka talvi onkin. Syy on ylhäällä parissa haavassa. Niiden ruskistuneet lehdet ovat yhä kiinni oksissaan ja rapisevat hauraassakin tuulessa.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Kultaryntäyksen jälkeen

Niin, näin unessa ritarit haarniskoissaan tulevan
Jostain kuningattaresta selittäen
Siellä oli maalaisia laulamassa
Ja rummuttajia rummuttamassa
Ja jousimies halkaisi puun

Soitettiin fanfaari auringolle
Joka ajelehti leppeässä tuulessa
Katso, Äiti-luontoa pakosalla
2000-luvulla*
Katso, Äiti-luontoa pakosalla
2000-luvulla

Makasin palaneessa kellarissa
Silmissäni täysikuu
Toivoin jo täydennystä
Kun aurinko räjähti esille taivaalle

Pääni sisällä soitti bändi
Ja tunsin että voisin itkeä**
Mietin mitä
Kaverini oli sanonut
Toivoin että se olisi valhetta
Mietin mitä
Kaverini oli sanonut
Toivoin että se olisi valhetta


Niin, näin unessa
Hopeisen avaruuslaivan leijuvan
Auringon keltaisessa udussa
Lapset itkivät ja värit leijailivat
Kaikki valittujen ympärillä

Kaikki unessa, kaikki unessa
Lastaus oli alkanut
He lennättivät Äiti-luonnon hopea siemenen
Uuteen kotiin auringossa
He lennättivät Äiti-luonnon hopea siemenen
Uuteen kotiin auringossa

Dolly Parton (1999) – After the gold rush (Levyllä Trio 2)


P.s. Tämä on Neil Youngin [1970] ylittämätön klassikko kultaiselta 1970-luvulta. Siitä Parton esittää omintakeisen tulkintansa. Sanoihin on tehty kaksi muutosta: * ajankohta on korjattu 1970-luvusta 2000-lukuun, ja ** alkuperäinen “I felt like getting high” on muutettu “I felt like I could cry”. Jälkimmäinen muutos ilmaisee joko naisnäkökulmaa tai poliittisen korrektisuuden nykyvaatimuksia. Epäilen, että Young on kirjoittanut Kultarynnäkön alkuperäiset sanat “high”-jutun jälkivaikutuksen tilassa. Muuten, ympäristöaiheet tuntuvat aina ajankohtaisia, valitettavasti.

Lähde

Lähteet ovat arvoituksellisia. Tuovathan ne vettä maan uumenista, joka on raudan kylmää ja raikasta, aina. Lähteen vesi välkkyy ja heijastelee monin tavoin, aivan kuin yrittäisi sommitella kuvia maailmasta yläpuolellaan. Puhutaanhan lähteen silmästä. Kohtasivatko katseemme? Ainakin sinä, lähde, vaikutit mietteliäältä, kuten usein.

tiistai 14. huhtikuuta 2009

1222

Olen joskus ollut ahkera kirjojen lukija, kunnes kadotin kokonaisen kirjan lukemiseen vaadittavan keskittymiskyvyn ja kiinnostuksenkin. Sairaslomani aikana taisin lukea tuskin viisi tai kuusi kirjaa. Yllättäen pääsiäisenä huomasin lukeneeni käsiini sattuneen norjalaisen Anne Holtin uusimman yli 300 sivuisen dekkarin nimeltään “1222".

Tarinan pääosassa on virkatehtävässään halvaantunut ja pyörätuolillaan liikkuva poliisi, “eläköitynyt ja katkeroitunut” (takakannen laittamatonta selostusta) oslolaispoliisi Hanne Wilhelmsen. Hän joutuu yllättäen, kuten entiset poliisit romaaneissa ja elokuvissa usein, ratkomaan murhatapauksia. Tapahtumat käynnistyvät, kun Bergeniin tunturitunneleiden läpi porhaltava juna kaatuu ja sen lähes 200 matkustajaa joutuu lumimyrskyn eristämäksi tunturihotelliin. Pari murhaa ja yksi itsemurhakin tuollaisessa tilanteessa on aika luonnollinen asiantila.

Kirja imaisee äkkiä mukaansa. Vaikka se “ovela ja särmikäs kunnianosoitus klassiselle rikosromaanille á la Agatha Christie”, on siinä sopivan kevyesti mukana pohjoismaiselle rikosromaanille ominaisia yhteiskunnallisia sävyjä ja heittoja.


Neljä tähteä (joista puolikas tähti itselleni kun jaksoin urakkaan ryhtyä).

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Avaruusötökkä ajassamme

Aliens on kamalan kauhistuttavien avaruusötökkä –elokuvien ylittämätön klassikko, joka kestää useamman katsomisen. Jännittävien käänteiden lisäksi elokuvassa ja sen monissa jatko-osissa on tärkeä aihe, joka koskee yksilöiden ja organisaatioiden tavoitteita: kummat ovat lopulta tärkeämpiä.

Ötökkä pääsee alukseen tekemään tuhoa, koska “tieteellinen johtaja”, Asch, rikkoo tieten turvamääräyksiä ja seuraa niiden sijasta saamaansa salaista ohjetta hakea ja suojella “täydellistä organismia”. Tämä tavoite on kaupallisen voitonpyynnin intressi , “prioriteetti yksi”, joka kumoaa kaikki muut. Ötökän täydellisyys on sen hengissä selviämisen “ihailtava puhtaus”, jota eivät sumenna “moraali”, “omatunto” tai “katumus”.

Eikös ole tuttua? Organisaatiolle asetetaan ylhäältä tavoitteita, joiden todellista epäinhimillisyyttä ei uskalleta sanoa ääneen vaan verhotaan vaikkapa “rakennemuutoksen” uuskieleen. Tämä merkitsee myös sitä, että johtajien ja työntekijöiden yhteys katkeaa. Niin käy elokuvassakin, kun tieteellinen johtaja paljastuu ihmisrobotiksi.

Tavallaan avaruusötökkä edustaa yhteiskunnassamme nyt vallalla olevaa suoraviivaista ja yksisilmäistä tehokkuuden tavoittelua, sokaisevaa ahneutta, jota perustellaan kokonaisuuden (eli meidän kaikkien) edulla kuten “hyvinvointivaltion perusteiden turvaamisella”. Se muuttaa ihmiset tuon tavoittelun välikappaleiksi, vailla omaa ajattelua ja oivallusta. Se tuhoaa ihmiset tuomitessaan heidät esteiksi ja kulueriksi.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Hangen kukka





on talvella yhä kaunis
vaikka erilainen kuin kedon kesäpuvussaan.

Pöllö


Vaikka nukuin kamera tyynin alla valmiina kuvaamaan saapuvat kurjet oitis, yhtään ei eksynyt vieläkään tänne mannerilmaston Suomeen. Sentään kaksi joutsenta onnistuin näkemään ja vakuuttumaan, että muutto on alkanut.
Ja sitten bongasin pöllön lintujen ruokintapaikalla. Lintukirjan opastama arvelen sen olleen lehto- tai viirupöllön, jonka sanotaan torkkuvan päiväaikaan puunrunkoa vasten tai ladossa. Pöllö lähtee saalistamaan vasta pimeällä, eivätkä talitintit sitä aamun valossa pelänneetkään, vaikka se tarkkaili niiden liikkeitä puolen metrin päästä. Oravakaan ei ollut moksiskaan.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Juurrun kuin ruusu

Tuolla on vihreä, vihreä paikka
Johon kohotat kasvosi
Ääniin aaltojen ja tuulen
Alas rannalle
Jossa sieluni kärsii
Missä äitimeri loppuu ja alkaa

Vie minut kotiin
Hiekalle ja vaahtoon
Missä unelmani kulkevat sumussa
Minä laskeudun maahan ja juurrun kuin ruusu
Suolaiseen maahan
Joka antoi minulle säkeeni

Vaikka harhailen kaukana
Sama meri, samat tähdet
Silti säteilevät silmieni kyyneleissä
Ne vievät minut kotiin maahan
Jonka sieluni ymmärtää
Missä ruusun sydän ei koskaan kuole

Vie minut kotiin
Hiekalle ja vaahtoon
Missä unelmani kulkevat sumussa
Minä laskeudun maahan ja juurrun kuin ruusu
Suolaiseen maahan
Joka antoi minulle säkeeni

Emmylou Harris (1980) Root like a rose

P.s. Kaunis laulu, kauniisti laulettu. Sitä säestää haikea huilu vieden ajatukset Ylämaahan tai merien ikuisen sumuisille ja tuulisille rannoille.

6+




Sama kuusi taivasta vasten ja heijastuksena hangen pinnalla.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Huhtikuu



Herää vanha pajupuu.
Saapunut on huhtikuu.

Jotain pientä, pehmeää
oksistossa pilkistää.
Pikkuruinen pajunkissa
vieläkin on nukuksissa.

Silittääkö sitä voisi?
Maitoako kissa joisi?

Hennon oksan talteen kerään.
Pääsiäisen aamuun herään.

Anna-Mari Kaskinen

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Aivan hiljaista




Aamulla tuli tihenevää pienhiutaleista lumen tuhrua, joka kuorrutti maan ja puiden oksat tomusokerilla. Lieneekö ollut viimeinen lumisade, kun nykyään ei perinteitä kunnioittaen enää vappunakaan tule räntää.

Eräs ruotsalainen tutkija, hän, joka kirjoitti Hiljaisuuden historian, sanoi kuulleensa kerran lumisateen äänen, joka oli kuin vaimeaa kirkunaa. Vaikka aamuinen lumisateeni ei suonut pihahdustakaan, seestyi, puut jäivät seisomaan malttavina, ja tuli aivan hiljaista.

Pääsiäisjeremia maailman pahuudesta ja masennuksesta


Psykologi Pirkko Siltala kirjoittaa äskeisessä Käsikädessä lehdessä (2/2009) "eheyttävästä masennuksesta elämän voimana". Menetyksiä voi työstää mielen tasoilla erilaisten tunteiden avulla sekä kysymällä ja vastaamalla, mitä tämä menetys minulle merkitsee. "Ihminen löytää surun ymmärtämällä menetyksen osaksi elämäänsä." Tämän mahdollisuuksia luovan masennuksen lisäksi Siltala kuvaa "sairaanloisen masennuksen". Se vaatii lääkityksen, psykoterapian ja kuntoutuksen.

En tiedä, miten hyödyllinen tuo masennuksen muotojen erottaminen lopulta on, ikään kuin masennuksesta olisi enemmän ja vähemmän jalo muoto. Mutta ajatus siitä, että masennuksella on tarkoitus, on hyvä. Muistan lukeneeni, että masennus on jopa ihmisen hengissä säilymistä turvaava evoluution tuottama keino, jolla vastata ylivoimaiseen tilanteeseen.

Se mikä Siltalan kirjoituksessa on herättävää, että hän, niin psykoanalyytikko kuin onkin, kytkee masennuksen niihin olosuhteisiin, joissa ihminen elää – "Ja markkinavoimien ylivalta ja sen mukanaan tuoma kiire, kilpailu sekä voitontavoittelu merkitsevät monen ihmisen elämässä äärimmäistä uhrautuvaisuutta työlle. Oman itseen syventymiseen ei jää aikaa eikä tilaa. Markkinavoimien piittaamattomuus ihmisestä merkitsee myös epävarmuutta työpaikasta ja usealle sen äkillistä menettämistä."

On vaivatonta ulkoistaa masennus, sysätä paha yhteiskunnan syyksi. Silti minä taidan nyt uskoa tähän selitykseen. Paha maailma on paha, koska se kohtelee ihmistä esineenä ja tavarana. Ja tätä ei ihminen voi millään hyväksyä. Oikeudenmukaisuus on meille paljon tärkeämpi kuin uskommekaan.

Luulen, että kokemus epäoikeudenmukaisuudesta on masennuksen tärkeä syy. Tässä yleistän oman caseni pohjalta. Vakuuttuneeksi olen tullut siitä, että kamelin selän mursi juuri kohtaamani epäoikeidenmukaisuus, se simppeli järkytys, että eihän tämä voi osua kohdalle; näinhän tapahtuu vain elokuvissa ja siellä kaukana pahassa maailmassa. Maailmassa on pahuutta, selvä se, mutta nykyään iso pahuus ulottuu kaikkialle, tulee erilaisten johtamisoppien ja organisaatiomuutosten kautta iholle, sisällesi, kotiisi, piiloon et pääse edes ison kiven taakse. Siksi pahuus tuntuu niin ylivoimaiselta. Enkä tiedä, lohduttaako ajatus, että ylivoimainenkin voi romahtaa kirjaimellisesti päivässä rauniokasaksi.

Epäoikeidenmukaisuus saa aikaan voimallisia tunteita. Etenkin katkeruus ja kyynisyys kärventävät ja jäytävät hiljalleen tyhjäksi. Tätä vastaan olen kamppaillut hakemalla vastapainoksi myönteisiä kokemuksia kirjoittamalla luonnosta, eläimistä, musiikista. Siis yrittämällä luoda työn merkityksistä riippumaton elämän alue. Hyvä askel, mutta nyt tiedän senkin, ettei tuo vielä riitä. Pitää estää se, ettei pahuus saastuta lopullisesti työn tekemisen iloa ja rakentaa sitä tukeva asennoitumisen tapa, johon itse uskoo. Muussa tapauksessa maailma lohkoutuu liiaksi kahtia, jotta siinä voisi elää.

Kenties tämä olisi sitä eheyttävää masennusta, jonka tavoittaminen tuntuu vallitsevissa oloissa niin giganttiselta tehtävältä. Pitääkö tyytyä olemaan sairaalloisesti masentunut? Raihnaistuneena pääsisi eläkkeelle, pois suorasuuntaus-ammunnan maalitauluna olemisesta.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Ups!


Näinkin voi käydä kevätaamun pakkasissa. Pensaat olivat varmaan selostamassa jotain innokasta tai mutkikasta, kun jähmettyivät niille sijoilleen -- kenties Johtajamme Obaman ilmastopoliittisia linjauksia.


maanantai 6. huhtikuuta 2009

Luonnon siveltimellä


Taivaan lisäksi hanki on ilmeikäs, eikä sen tarkkailuun kyllästy. Miten sinivarjot halkovatkaan keväthangen pintaa. Luonto hallitsee siveltimensä vedot. Sopii mainiosti läppärin tyynnyttäväksi taustakuvaksi, jonka voi kierrättää myös viilentämään kesää.

Taivasikävä







Sanotaan, että ihmistä viettelee taivasikävä. Taivas on alati muuttuva, innostava siksi. Kevättalven taivaalla on tummuvaa aallokkoa, orastavaa pärskeistä myrskyä ja hiljenevää tyyntä.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Pieniä smaragdeja




tapaa pensaiden oksilla. Ja tietysti ‘talven törröttäjissä’, urheiden koiranputkien ikikukinnoissa, joita aika ei ole vieläkään jättänyt.





P.s. Näpsäytä kuvat suuremmaksi, voit laskea smaragdien lukumäärän. Lähinnä oikeaan osunut saa pitää ne itsellään.

Vanha hanki


on kuin kuun roso pinta, kulunut. Silti aamuisin siinä kimaltelee talven tuhannet timantit. Jos ne saisi pyydystettyä, tulisi valtion velkakin kuitatuksi.

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Ensimmäinen aamuvarhainen




oli
erikoinen. Vaikka mittari oli pakkasen puolella, ilma tuntui kosketuslämpimältä. Ja sitten yhtäkkisen salaperäisellä tavalla maisema verhoutui pehmentävään usvaan. Oli kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi, ja pian usva vain haihtui pois.

Lopetamme tappelun, jos joku kuolee

sanoi papualainen heimopäällikkö, joka oli tuotu ihmettelemään valkoisen ihmisen maailmaa Ranskaan TV1:ssä esitetyssä dokumentissa. Hän seisoi laajalla hautausmaalla, jossa lepäisi tuhansia ja tuhansia toisessa maailmansodassa kaatuneita englantilaisia ja ranskalaisia sotilaita. Loputtomia viivasuoria ristirivejä katsoessaan päällikkö arveli, ettei valkoinen ihminen osaa arvostaa kuolemaa eikä elämää. Kaikki on valtavaa, sodatkin.

Meno meni vallan villiksi, kun ryhdyttiin vertailemaan henkilökohtaisia koristeita. Ja kieltämättä aika omituiselta näyttivät ranskalaisnuorten esittelemät erilaiset lävistykset ja napakorut. Papualaisilla on esittää oikeastaan vain nenän vaakasuoraan lävistävä pitkähkö tikku. Toinen päälliköistä liikutti sitä vaivattomasti edestakaisin ja vastasi ihmettelijöille, että meilläpäin on tapana kulkea tikku nenässä, kun se tuppaa tuomaan onnea. Kulttuurien välinen koruvertailu taisi olla vertailu väkinäisen ja itsekeskeisen narsismin sekä rennon ja käytännöllisen elämänasenteen välillä.

torstai 2. huhtikuuta 2009

Syntymäpäivänä purjehditaan


Kun silmäsin vanhoja vinyylilevyjäni, tapasin vain yhden Emmylou Harrisin LP:n, Cimarron, vuodelta 1981. Sen sijaan löytyi paljon Kate Bushin, Alicen, Sheena Eastonin, Carole Kingin, Billie Holidayn (ihana!), Eva Dahlgrenin, Joni Mitchellin ja Janis Joplinin levyjä. Ja Neil Youngia, Jimi Henrixiä, CCR:ää, Tom Paxtonia, Santanaa, Rory Gallagheria, Kari Peitsamoa, Tuomari Nurmiota, Hectoria, Eppu Normaalia, Gösta Sundqvistia ja Frank Zappaa. Vieläköhän olen sitä mieltä että Zappan Overnite sensation on paras levy ikinä? Ja olihan Anneli Sarilla paras suomalainen naisääni? Blues- ja klassisen musiikin osastot ovat vielä oma tarinansa. Kun tuon kirjoitti, tuli heti tippa silmään –nostalgia. Että siis musiikin kuuntelun aloittamisen niin tärkeässä nuoruuden vaiheessa Harris jäi minulle etäiseksi.

Oli kesä muutama vuosi sitten. Musiikkikaupassa hypähti mieleeni, enkä todella tiedä mistä ja miksi, katsoa Emmylou Harrisin levyjä. Kaksi löytyi: Elite hotel (1975), jossa on perinteistä kantrimusiikkia, ja Stumple into grace (2003), sisältäen kokonaan toisenlaista sävyltään tummaa musiikkia. Varsinkin ensimmäisen kantrilevyn eräillä kappaleilla oli iso lohtuvaikutus. Kuunnellessa niitä uudelleen ja uudelleen oli kuin olisi saanut tarttua auttavaan käteen.

Ehkä on niin, että jäin kiinni Harrisin musiikkiin juuri masennuksen aallonpohjan takia. Se olisi voinut olla yhtä hyvin jokin toinen lauluja. Vanhatestamentillisesti sanottua kaikella on aikansa ja etsiväkin löytää. Mutta sattumanvarainen valintani oli onnenpotku sikäli, että Harris on osoittautunut omintakeiseksi laulajaksi. Hänellä on taito valita kiehtovan monenlaisia lauluja. Sitä paitsi meillä on melkein sama syntymäpäivä.
Happy birthday to you, Emmylou.

Purjehdin ympäri huonetta

Katse aurinkoon viimeinen
Sanon hyvästit kaikille
Potkaisen ulos ovesta ämpärin
En tarvitse sitä siellä minne olen menossa

Jätän taakkani
Otan linnun katseen nähdäkseni
Korkeista männyistä Carolinan
aina saakka muurille Kiinan

Siis ympäri huonetta purjehdin
Läpi ikkunan hopeiseen kuuhun
Ei pidätä minua ruumiini
Lopulta vapautan sieluni
Kun huoneessani purjehdin

Vain unelma voi olla elämä
Ohjaan myötävirtaan venettä
Herätäkseni rannalla toisella
Valmiina johonkin aivan uuteen

Voisin kesäsateen pisaroina
Oklahoman lakeuteen putoilla
En jätä maailmaa taakseni
Löydät minut kun katsot ympärillesi

Siis ympäri huonetta purjehdin
Läpi ikkunan hopeiseen kuuhun
Ei pidätä minua ruumiini
Lopulta vapautan sieluni
Kun huoneessani purjehdin

Olen
Savuna Mauna Loanin
Aamukasteena Shenandoahin

Olen
Hiekanjyvä Kalakarin
Magnolia Missisipin

Olen linnunlaulu aamun sarastaessa
Rakkauden sanat sydänsurussa

Olen
Koppakuoriainen valtatietiellä

Olen aina ja kaikkialla

Siis ympäri huonetta purjehdin
Läpi ikkunan hopeiseen kuuhun
Ei pidätä minua ruumiini
Lopulta vapautan sieluni
Kun huoneessani purjehdin


Emmylou Harris (2008) – Sailing round the room

P.s. Tämä on yksi Harrisin fantasialaulu, joita hän tykkää esittää. Se on hänen itsensä sanoittama, yksi ensimmäisiä. Harris sanoo pohtineensa, mistä siinä on kysymys. Laulu on ylistys kuolemalle ja elämälle ja jatkuvuudelle.

Tuollaisia irtiottoja haluaisi itsekin keksiä, koska ne eroavat niin kaikesta muusta kirjoittamisesta. Saisi siivet, joilla lentää toista reittiä uuteen paikkaan. Ja potkaisisi sen helkkarin ämpärin huitsin nevadaan.


keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Mutta elävässä elämässä

Amerikkalainen James Brewer (58) päätti vakavan sydänkohtauksen saatuaan keventää sydäntään, koska uskoi kuolevansa. Hän tunnusti tehneensä murhan 32 vuotta sitten. Tunnustuksen jälkeen terveys alkoikin kummasti kohentua. Nyt häntä odottaa ilmeisesti kuolemantuomio [Ilta-Sanomat 27.3.2009].

Ainakin elokuvissa käy hyvin tunnustaa rikkomuksensa ja salaiset paheensa kuolinvuoteellaan, tehdä sovinto maailmansa kanssa ja sulkea sitten silmänsä. Mutta elävässä elämässä voi käydä toisinkin. Pikku-uutinen on oiva kirjan tai elokuvan aihe, niin fantastinen, ettei Katainenkaan olisi voinut sitä hoksata. Ja vähän tavanomainen olisi semmoinen elokuvan loppu, jossa kuvernööri ottaisi huomioon tunnustuksen lieventävänä tekijänä ja armahtaisi Jamesin nippanappa ennen tuomion täytäntöönpanoa -- mutta toivon, että elävässä elämässä omantuntonsa kanssa vuosikymmeniä kamppaillut James saisi armahduksen teostaan.