sunnuntai 31. elokuuta 2008

Kesän loppu?

On tottunut ajattelemaan, että kesä loppuu kalenterin käskemänä elokuun päättyessä. On muutama tunti tuohon hetkeen. Ainakin viikonlopun sää enteili syksyn alkua. Säästä tuli mieleeni, että se oli kuin masentuneen mielialan vaihtelu: 15 minuuttia sadetta, sitten 15 minuuttia auringon paistetta ja sitten kaksi tuntia harmaan tuhruista oloa.

Kesän loppu? En tiedä, mihin se loppui. Ehkä sen näkee matkan päästä myöhemmin.

Alkaa syksy. Kaikki vuodenajat ovat suosikkejani, mutta eniten kesä ja syksy. Laitanpa tämän vinkiksi itselleni. Syksystä olisi mukava kirjoittaa.

Kuolon rajoilla reipastuvilla viikkoaukeamilla

Suomen kielessä on selkeä sana, “määräaika”. Se on napsakka eikä tavallisesti herätä isoja tunteita puoleen jos ei toiseenkaan. Ja se ilmaisee sattuvasti suomalaisen toimintahyveen: hommat hoidetaan ajallaan, sovitusti. Työelämään taas on pesiytynyt jo kauan sitten sana “deadline” (deddis). Se on sävyltään tyystin toisenlainen. Joku kielitoimiston ihminen taisi joskus ehdottaa sille suomennosta “kuolonraja” (vai olisiko peräti “kalmanraja”), joka tietysti naurettiin unohduksiin. Enää ei ainakaan minua naurata.

Kun on nuori, energinen, eteenpäin pyrkivä tai niin sanottu innovaattori iästään riippumatta, deadlinet rytmittävät kivasti omaa toimintaa ja reipastavat kalenterin viikkoaukeamat. Niitä voi kerätä kuin päänahkoja vyöhönsä saavutetun menestyksen todisteina. Työ on menoa deadlinesta deadlineen, usein vielä siten, että on monia samanaikaisia hankkeita, joilla kullakin on omat deadlinensa.

‘Työkokeiluni’ ensimmäiset deadlinet on asetettu. Ahdistun ja hermostun niistä suunnattomasti. Suoraan sanottua ne raivostuttavat: en suin surminkaan halua enää tehdä työtäni deadline-pohjalta. Nyt deadlinet näyttävät hiostukselta ja vedätykseltä, millä työntekijä pidetään tietyllä toiminnan radalla ilman syrjähtelyjä, deadline-kellon itsepäinen tikutus sisällään. Eikä deadlinen saavuttaminen välttämättä tuota kummoista tyydytystä, sillä sinun on aikailematta jo suunnattava eteenpäin, seuraavan ja seuraavan ja seuraavan ja seuraavan deadlinen saavuttamiseen. Oikeastaan ihan sama mitä teet, kunhan pysyt deadlinien viitoittamalla tiellä. Ajattelet varkain, että tämähän on aivan hullua, etkö voisi tehdä jotain jossa on jotain.

Haluaisin tehdä työtäni määräaikojen maailmassa. Siellä, missä minäkin olisin minä. Kaipaan jonnekin entiseen, ohitettuun aikaan, joka voi vielä tulla uudestaan, joskus. Olen ikääntymässä – ja viisastumassa, varmasti.

torstai 28. elokuuta 2008

Lapset

Lapset suhtautuivat sairaslomaani mutkattomasti. Mikäs, kiva, kun isä oli enemmän kotona ja sai käydä ulkona syömässä. Sovimme, että pidämme asian perhepiirissä. Vanhin lapsi arvioi silloin tällöin, että sä näytät ihan terveeltä, että voisit jo mennä töihin. Ja nyt kun olen töissä ja valitan välillä väsymystä, hän vaatii, että menet kyllä huomenna töihin. Taitaa olla huolissaan ja hiljaisella tavalla hädissäänkin. Pitää puhua hänen kanssaan asiasta jossain vaiheessa enemmän.

Toipilaan väsymys

On lähes neljä viikkoa töitä.

Välillä on mennyt hyvin. Plussaa on, että ajatus on kulkenut, miinusta aika ajoin iskevä alakuloisuus. Ja toivottomuus, ei yksin itseä koskeva, vaan koko tätä kummallista eloa, jossa joutuu pyörimään mukana. Maailma vaan tuntuu vaan järjettömältä.

Nyt on väsynyt.

Se ei ole sellaista väsymystä, että nukahtaisi niiltä sijoiltaan. Ei, se tuntuu kivistyksenä nivelissä, jäykkyytenä niskassa ja aristuksena silmissä. Mieli on oudolla tavalla tyhjä, ja kuitenkin ajatuksia, joita ei enää pysty kirkastamaan, ajelehtii sisällä, jonnekin. Ahdistus on pysäytetty lääkkeellä, kun tuntuisi oikealta puhaltaa kaikki ulos yhdellä isolla henkäyksellä. Jää tunnustelemaan viilenevää ilmaa ja sen vaimeita tuoksuja.

Toivoo, että nukkuisi, nukkuisi kaiken pois. Ja että tulisi vielä yksi armahtava, oikean intiaanikesän lämmin ja aurinkoinen viikko.

keskiviikko 27. elokuuta 2008

Kierrätystä: kuka ei vielä ole...


jäänyt kiinni.

Jos et ole, niin nyt olet

Koska luet tätä tekstiä, niin se tarkoittaa, että sinun täytyy kommentoida minulle jotakin. Kirjoita ihan mitä itse haluat, kunhan vain teet sen. Laita tämä teksti sitten omaan blogiisi ja nappaa kiinni kaikki blogiasi lukevat. Sääntö on, että kommentoida voi/saa/pitää/täytyy vaikkei omaa blogia olisikaan!

Haukkapuu


Viikonlopulla näin, että hakkuuaukean yksinäinen ja kelottunut puu oli saanut uusia vieraita, kun haukkapariskunnan poikaset olivat vallanneet sen oksat. Lintutuntemukseni ei riitä määrittelemään lajia tarkemmin. Ehkä se on kanahaukka, vaihtoehtoina tuuli- tai nuolihaukka sun muut.

Poikaset ovat jo taitavia lentäjiä. Yleensä ne kiitävät pareittain tehden yllättäviä kaarroksia, liitoja ja syöksyjä. Hämmästyttävintä on, että molemmat linnut lentävät kuin näkymättömällä sidoksella toisissaan kiinni osaten kaartaa ja syöksyä samanaikaisesti, peilikuvina. Arvatenkin seuraamistaidolla on tosikäyttöä saalistuksessa. Hupaisaa, että lisäksi muita pienempiä lintuja oli pelottomasti samoilla oksilla. Eivät taida kuulua haukkojen ruokalistalle.

tiistai 26. elokuuta 2008

Honka, mänty, petäjä


Viikonloppuna huomasin mökin ikkunasta, että läheisen männyn neulaset ovat laajasti kellastuneet. Pannaan se ilmastonmuutoksen piikkiin. Jos joku voisi antaa minulle asianmukaisen tilinumeron, varmaan Fortumin, voisin osallistua ilmastotalkoisiin lähettämällä sinne lesken roponi, joka estäisi moisen toistumisen ensivuonna.

Pienenä poikana, kun ilmastonmuutos oli niin sanoaksemme vielä lasten kengissään, tykkäsin männyistä ja mäntymetsistä. Pihkan tuoksu ja kaarnan aurinkoinen hehku tulevat mieleeni. Ja männystähän tehtiin kaarnalaivat ja katajasta jousipyssyt. Yleensä mäntymetsät ovat helppokulkuisia, selkeitä ja niissä on valoisaa raikkautta. Mänty on varmaan meidän iloksemme vihreä kesät ja talvet.


Mänty on kosketuslämmin puu. Tämä pöytä, jolla kirjoitan, on mäntyä ja pelastettu isoäidin jäämistöstä. Usein kokeilen sormenpäilläni kovin kuluneen ja uurteisen pöytälevyn maalaamatonta alapintaa. Se tuntuu pehmeältä, sellaiselta, että se on voinut helposti painaa muistiinsa kaikki ne kosketukset, joita saanut vuosisadan ajan.
Myös pitkät penkit ovat paksua, karkeasti veistettyä mäntyä. Niillä on ihmeen hyvä istua ja helppo vaihtaa asentoa. Vanhaan aikaan maatalon miehet ojentautuivat niille nokkaunille lounaan jälkeen. Penkissä on läpiporattu reikä, jota tarvittiin erilaisissa puu- tai korjausaskareissa, joista meillä ei enää ole aavistustakaan.

Mänty kurkottaa metsän horisontissa usein korkeimmalle. Tuuli suhisee sen neulasissa rauhoittavasti, vakaa runko liikkuu hitaasti ja arvokkaasti. Mänty voisi olla metsän kuningas, koivu kuningatar ja kuusi — niin, kuusi voisi olla niiden kaveri.

Näin ei varmaan tapahdu

Maailman huolestuttavuus lähenee: sotakirveitä kaivetaan esille yhtä lähempänä, ja eilen kaatui Tanskassa ensimmäinen pankki. Meillä lupaillaan verohelpotuksia (eli rahaa) sinne ja tänne, ja Lipponen ottaa nokkiinsa, ulkoministeri on edustava, ja presidentti on..jossakin. Ajetaan päin kurimusta.

maanantai 25. elokuuta 2008

365 naulaa masennuksen taloon

Aamulla huomasin erään pikkuasian, josta heti tuli mieleeni, että olenkohan siihen syypää. Tiedän hyvin, että masennukseen kuuluu ylenmääräinen ja perusteeton itsensäsyyllistäminen. Silti oikeastaan vasta nyt tajusin, että kysymys on jokapäiväisestä pikkuasioitakin koskevasta taipumuksesta: että on ensimmäisenä ottamassa syyn niskoilleen, kysymässä mitä tein väärin.

Näitä arkisia tilanteita on päivittäin. Vuosittain siis kertyy jo satamäärin todisteita itseäsi vastaan. Eikä lankettavista tuomioista ole epäilystäkään. Rikoksenuusijan elämä on raskasta.

sunnuntai 24. elokuuta 2008

Flirttiä itsesäälin kanssa

Kirjoitin joskus aikaisemmin, että maahan painava suru on jotenkin ‘mukavampi’ kuin levottomaan liikkeeseen sysäävä ahdistus. Tämä edellyttää, ettei suru liity konkreettiseen menetykseen vaan on masennukseen kuuluva murhe elämättä jääneestä elämästä, toteutumattomista toiveista ja lopulta siitä että on mikä on: kelvoton ja pienintäkään hyvää ansaitsematon.

Surusta tekee kotoisan lyhyt polku itsesäälin ihanaan alhoon. Sanotaanhan, että itsesäälissään voi kieriskellä, lisätä suolaa haavoihin ja vääntää veistä haavassa. Jotta oikein tuntuisi, että on kurjista kurjin – "syntinen, saatana, kurja", kuten Toukolan pojat hoilottivat Simeonista.

Vaikka itsesääli tuo itseruoskittua lohtua, mieltyy se kuitenkin kielteiseksi ja kartettavaksi tunteeksi. Sitä pitää hävetä, vähän samalla tavalla kuin tilannetta, jossa päätät ottaa suklaalevystä – mielellään tummaa, kiitos! – vain yhden rivin ja hoksaatkin ahmineesi hela hoidon niiltä sijoiltasi. Teit syntiä, et pystynyt pitämään päätöstäsi, lankesit mässäilyn kuolemansyntiin, kun yrität kielelläsi irrottaa sulaneen suklaan kelmua kitalaestasi.

Samalla tavalla itsesääli tuo hetken lohdun ja sitten vääjäämättömän moraalisen krapulan. Mutta masennuksen dynamiikan kannalta itsesääli on helpottava mielentila. Se vapauttaa sinut syyllisyydestä ja saattaa sinut viattoman uhrin asemaan – olisiko tässä selitys sille, että tykkäämme itsesäälistä ihan normaalistikin ja kaipaamme sitä etenkin masentuneena. Itsesääli tuo vapautuksen syyllisyyden taakasta, vaikka pienen, mutta kumminkin.

Onko väärin, että kokee itsesääliä? Tuskin, sillä se kuulunee mielemme lainalaisuuksiin. Onko väärin, että haluaa itsesäälin tilaan? Tässä voisi jo nousta monen sormi pystyyn merkiksi, että vähintäänkin on kysymys rajatapauksesta ellei suorastaan heikosta luonteesta tai psykopatologiasta.

Luulen silti, että Jumala armahtaa, myös meidät itsesäälin kanssa flirttailevat. Jos ei, voimme aina vajota itsesääliin.

torstai 21. elokuuta 2008

Miten on mennyt?

Töissä asiat ovat sujuneet kohtuullisesti, kun on ottanut tehtäviä pieninä haarukkapaloina. Isompia kokonaisuuksia ei ole uskaltanut oikein ajatellakaan. Aktivoitumista -- kyllä. Huumoria -- kyllä. Tunnetta että välillä menee, hei, normaalisti -- kyllä. Puheliaisuutta -- kyllä. Hassua, mutta sairaslomani ansiosta olen ehkä saamassa aseman, jossa voin sanoa mielipiteitäni kiertelemättä, vaikka pysyttelenkin takarivissä. Työkaverit -- suhtautuvat kivasti. Näkymä tulevaan -- odottelevanepävarmantoiveikaspelottava.

Jonkinlaista omalaatuista uhmaa koen. En enää kaihda ihmisten katseita. Niitä ikäviä tyyppejä, joita olen päättänyt kohdella kuin olisivat ilmaa, ei ole vielä tepastellut vastaan. Olen miettinyt repliikinkin valmiiksi, jos joutuu sanasille. Tiedän tämän älyttömän lapselliseksi. Mutta ns. epäherrasmiesmäisenä se vaikuttaa jos vaikuttaa: halveksunnan ja paheksunnan osoittamiselta. Sen minä haluan tuoda esille, kerrankin.

Iltaisin tunnen melkoista ahdistusta, että on pakko mennä Remeronin avustuksella liian varhain nukkumaan. Siksi herään tuttuun tapaan klo 3-4 maissa. Aamulehden kanssa samaa tahtia. Ns. normaalisti olen ollut aamu-uninen mutta kaikkeen näyttää tottuvan.

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Hirmuista, hirmuista

Jyrki Katainen on antanut tänään lausunnon, että turvallisuuspoliittista selontekoa laadittaessa ei saa katsoa peruutuspeiliin. Jos sinne varkain vilkaisisi, näkyisi ainakin Paasikiven jykevä hahmo. Hirmuista, hirmuista, se saattaisi murahtaa ja puraista sikariaan, miten käy kansakunnan, joka haluaa unohtaa historiansa.

Isänmaan ystävänä minun oli pakko kirjoittaa tämä päivänpolitiikkaan pureutuva nootti. Aivan pakko. [Tässä kohtaa on ruma voimasana tai kolme.] Muuten jätän politiikan suosiolla muille.

tiistai 19. elokuuta 2008

Satonäkymiä ja perusasioita


Marjojen ilmaannuttua viinimarjapensaat ovat saaneet punaisen lisävärin. Pihapiirin rastaat ovat tehneet saman havainnon laajentaessaan ruokalistaansa. Suosittuja ovat olleet ensimmäisinä kypsyneet saskatoonan marjat. Lisäksi tulee omenia, jollei lehtien kellastuminen ennätä heikentää liiaksi puiden elinvoimaa.

Miniatyyrimittainen marjojen ja hedelmien viljely on kaupunkilaiselle soveliasta luonnon tarkkailua. Se näyttää salaisuuden, sillä maasta kasvun kautta syntyvä on kaiken elämän perusta. Ruoka ei tule kaupan hyllyltä eikä maailman markkinoilta, vaan mullasta, auringosta, sateesta, ravinteista ja työstä. Yksinkertainen kaava, jota emme muista ja osaa arvostaa, ennen kuin tulee puute ja on myöhäistä.

Jäin ihmettelemään, mistä ponnahtivat nuo viimeiset lauseet. En ole erityisen vihreä enkä kovin otettu ilmastomuutoksestaan (missä puhe ilmasto‘talkoista’ tökkii eniten, koska merkitsee käytännössä perusteetonta rahastusta joka paikassa). Luulen, että minussa puhui vanhempieni ja isovanhempieni ajattelu. Se pohjautuu sota-ajan niukkuuden realismiin: oli tultava toimeen sillä vähällä mitä oli ja auttaa naapuria, joka auttoi sinua. Selviytymisen kysymä alituinen työnteko ja toimeliaisuus painoivat ahdistuksen ja hädän jonnekin taustalle.

maanantai 18. elokuuta 2008

Näkymätön näkyväksi


Sateen jälkeen näkee metsässä satamäärin pieniä harsoriepuja varvikon päällä. Kosteus on tiivistynyt hämähäkin verkkoihin ja saanut ne näkyviksi. Joskus joku kirjoitti, että puhaltaessaan tupakan savua ulos keuhkoistaan näkee oman henkensä. Näkyviksi tulleet verkot kertovat myös hämähäkkien uutterasta saalistustyöstä. Mikä näyttäytyy esteettisenä luonnon sattumukselta onkin ovela ansa, joka vie uhrinsa hengen.

sunnuntai 17. elokuuta 2008

Sudenkorentoja, kyyhkysiä ja Churchill


Kuurosateisen ja tuhruisen päivän ilta kirkastuu. Istun mökin portailla ja otan vastaan laskevan auringon lämpöä. On kesäinen hetki. Ympärillä lentelee sudenkorentoja, jotka kaksoissiipineen ovat upeita. Kai etsivät ravintoa tai puolisoa tai ovat iltalenkillä.

Jostain kantautuu laukausten ääniä. Eikös metsästyskausi ala kyyhkysistä? Ja ei vaadi kuin pienen ajatussiirtymän, kun muistaa kyyhkysen olevan rauhan vertauskuvan. Uutiset todistavat, että kyyhkyillä ei ole maailmalla rauhoitusaikaa.

Pienenä pelkäsin kaikkein eniten sotaa, sitä suunnatonta pelkoa ja epävarmuutta, jonka siihen yhdistin – luultavasti suvun kertomusten perusteella. Armeijaan suhtauduin arvostelevasti, vaikka asevelvollisuuden kunniallisesti suoritinkin. Silti tiedän asenteeni muuttuneen. En kadu, että kävin armeijan, ja minusta on tullut jotenkin omalla vanhanaikaisella tavallani isänmaallinenkin. Miksi näin, onkin toisen tarinan aihe. Mutta oliko se Churchill, joka sanoi, että ihminen, joka ei ole ollut radikaali nuorena ja konservatiivi vanhana, ei ole elänyt? Hän halusi korostaa ihmisen sisäisen muuttumisen suotavuutta. Mutta ottiko hän huomioon, että myös maailma ympärillä muuttuu? Huomaan, että maailma ja minä kehitymme eri suuntaan. Nykymenossa olla konservatiivi on samaa kuin olla radikaali.

lauantai 16. elokuuta 2008

Paikan merkitsemät

Barbara Orbison kirjoittaa miehensä viimeisen postuumisti julkaistun vinyylilevyn (1992) takakannessa studiosta, jossa levyn kappaleet äänitettiin. Muusikot olivat jo poistuneet, ja himmeästi valaistu studio oli täynnä tyhjiä mukeja ja täysiä tuhkakuppeja. Hän kuvitteli yhä kuulevansa soittajien heittävän huulta, naurahtelevan, ja Royn siemaisevan vielä huikan coca colaa sanoen, että okei pojat, otetaan tällä kertaa ylhäältä. Kuvaus vie lukijansa tuohon tilaan ja hetkeen. On itsekin haistavansa puoliksi tumpatun tupakan savun ja huomaavansa tuolille unohtuneen avainnipun.

Sanotaan, että myös rakennuksilla on tunnelmansa. Kun kuljet autiossa koulussa, aistit kymmenien oppilaiden askelten äänet, huudahdukset, välituntikellon pirinän, häviäviä kaikuja ja vaimeita, toisiinsa sekoittuvia ääniä suljettujen luokkaovien takaa, oven terävän sulkeutumisen, katoavat askeleet ja pian taas rikkoutuvan hiljaisuuden.

Joku sanoisi tuon tuovan mieleen armeijan kasarmin. Ja on tässä oikeassa. Silti pidän tuosta tunnelmasta: harkittu, tavoitetta varten järjestetty inhimillinen toiminta tuottaa jälkensä, merkitsee paikan, jota varten on se suunniteltu. Sama pätee autioon toriin: askelten, puheen, autojen ja lintujen äänet ovat tauonneet, mutta täyttävät tilan hitaasti mutta täysin ja aukottomasti heti aamusta.

Eeva Kilpi kirjoittaa, että sinulle tutut maisemat, etenkin lapsuutesi ympäristöt, muistavat sinut ja ikävöivät sinua. Kun palaat, ne iloitsevat ja toivottavat sinut tervetulleeksi kuin vanhan ystävän. Järkevä väittäisi, että ihmisellä on pikemminkin taipumus heijastaa oma tunnetilansa ympäristöönsä. Ehkä näin onkin, mutta Kilven ajatus on jännittävämpi, että valitsisin mieluummin sen. Niin tai näin, sinulla on paikka maailmassa, johon juuri sinä sovit. Jos sinä puutut, maailma ei olisi ihan täysi.

Muuten, luen levyn takakannesta, että Roy Orbisonin viimeisiä studioesityksiä oli äänittämässä mies nimeltä Rik Pekkonen.

keskiviikko 13. elokuuta 2008

Kirjoitan koska kirjoitan

Kirjoitan, koska tulin tähän
Kirjoitan, koska istun tässä
Kirjoitan, koska katsoin ikkunasta ulos
Kirjoitan, koska kuulin laulun
Kirjoitan, koska kuulin toisen laulun
Kirjoitan, koska näin unen
Kirjoitan, koska vastaani tuli haikala
Kirjoitan, koska puhuin ystävälle
Kirjoitan, koska huomisesta ei tiedä
Kirjoitan, koska joku on piilossa puun takana
Kirjoitan, koska en voi muuta
Kirjoitan, koska kirjoitin.

Aika rientää

Eilen tuli Teemalta Lasse Mårtensson -show vuodelta 1968. Oli mustavalkoinen ja siksi jännästi vanhanaikainen. Kanssaesiintyjänä lauloi Kristiina Hautala. Häntä haastateltiin show'sta nyt 30 vuoden jälkeen. Nuori gasellisilmäinen tyttö oli muuttunut kauniiksi kuusikymppiseksi naiseksi. Nykyisin Kristiina Hautala työskentelee psykoterapeuttina Tukholmassa, josta alkujaan on lähtöisinkin. Hän kertoi, että puhuessaan suomea hän muuttuu elävämmäksi ja alkaa heiluttelemaan käsiään enemmän kuin ruotsia puhuessaan. Suomesta hän kaipasi eniten savusaunaa. Hän arvosteli Idols-juttuja kaavoittaviksi: nuoria pitää tukea, kannustaa ja suojella, ei kategorisoida. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.

tiistai 12. elokuuta 2008

Todistetusti syypää


Aluksi en suostunut uskomaan, että minulla voisi olla oikea masennus, ikään kuin en olisi ansainnut olla sairas, kunhan luulottelin vain. Nyt kun uskon, että olen masentunut, ajattelen, että haluan ripustautua masennukseen haluamattakaan parantua. En osaa edes sairastaa masennusta oikeaoppisesti. Olenko teeskentelijä ja heikko luonne.


maanantai 11. elokuuta 2008

Väsymystä

Ensimmäinen oikeasti täysi päivä töissä. Vaikka mitään kummallista ei ollutkaan, tulen kotiin aivan rättiväsyneenä. Menen oikopäätä sängylle lepäämään -- tämän konstin olenkin oppinut hyvin sairaslomani aikana. Kuuntelen toisella korvalla laiskasti TV:sta tulevaa Serranon uusintaa. Vilkkaan sanailun perusteella siellä sattuu ja tapahtuu entiseen hengästyttävään tahtiin. Hieman kadehdin Serranon tyyppejä. Hehän notkeasti jatkavat kohta seuraavassa jaksossa entiseen malliin täysin riippumatta siitä, mitä heille on tapahtunut edellisessä.

Taiteen tuntija sanoisi, etteivät hahmot kehity. Muistelen jostain lukeneeni tätä tarkastelevan erittelyn Tuntemattoman hahmoista. Heistä eniten sodan kuluessa muuttuivat Kariluoto ja Hietanen, ehkä Vanhalakin. Rokka sen sijaan taisi jäädä Rokaksi ja Lammio Lammioksi. Miten lienee arvoituksellisen Koskelan laita? Useiden henkilöiden kohtaloksi tuli kuolettava luoti , joka pysäytti mahdolliset kehityskulut ja näkymät. Otinkohan päivän 3. opamoxin liian varhain?

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Elämää hetkessä

Ensimmäiset työpäivät ovat takana. Lähimpien työtovereiden vastaanotto oli mutkaton ja lämmin. Järjestelin papereita ja kävin läpi postia. Ei ihmeempää. Varsinainen tohina – ja ‘testi’ – alkaa ensi viikolla.

Yllättäen sain myönteistä palautetta toiminnastani, jonka epäonnistumisista katsoin eläviä ja värikylläisiä kokoyön elokuvaunia sairaslomani aikana. Varmaan osa palautteesta oli kannustusta, mutta osa taisi olla tarkoitettua.

Pysähdyin taas kerran hämmästelemään, kuinka olen joutunut elämään samanaikaisesti kahdessa niin erilaisessa maailmassa, ulospäin muille ja sisäänpäin itselle.

Sitten tuli mieleeni uusi tulkinta: entäpä, jos myönteisen palautteen kuvaama minäni olisikin olemassa – ei siis pelkästään itseni tekemänä roolina, jonka päätarkoituksena on peittää sisäinen hätä ja kärsimys. Entäpä, jos minulla on myönteinen puoli tai minän alue, joka ei tyystin palaudu masennukseen?


Jos näin olisi, minulla saattaisi olla vielä mahdollisuuksia, kenties. Saisin näköalan tulevaan, joka ei olisi yhtä synkeää sinnittelyä, raahautumista päivästä toiseen kohden eläkeikää, jonne päästyä (jos edes pääsisin) luultavasti olisin katkeroitunut, voimaton, raato.

Jospa minulla olisi mahdollisuus elää täydemmin kuin tähän asti? Mitä siihen kuuluisi? Ainakin se, etten olisi niin työkeskeinen, minulla olisi enemmän puuhaa perheen ja harrastusten parissa. Ja ennen kaikkea olisi uskoa ja iloa, joka muuttaisi myös työnteon mielekkääksi pelkän puurtamisen sijasta. Tulen taas lähelle Saarnaajan ajatuksia: sinulla on lupa nauttia tästä hetkestä ja elää sitä, koska – ja älä muuta luulekaan – sinulla ei ole kerta kaikkiaan muuta.

Tiedä miten käy. Silti se, että näin ajattelin ja kirjoitin, on minulle jo uutta, sairasloman mahdolliseksi tekemän mitään tekemättömyyden, harhailun, huuhailun, unettomien öiden, työunien, vastausta vaille jääneiden kysymysten, syyllisyyden ja tuskastumisten tulosta. Ja varmaan on siihen osaltaan vaikuttanut sekin, että tutustuin maalla sympaattiseen kuoviin.

lauantai 9. elokuuta 2008

Sadepäivänä


Pilvet,
nyt sateista raskaat
ja niin harmaat,
tulette taivaalleni
tervehtimään,
unohtamatta koskaan.



perjantai 8. elokuuta 2008

Samanlaista vääntöä

Mitä yhteistä on virolaisella, jo kauan sitten edesmenneellä laulajalla, Georg Otsilla, ja yhdysvaltalaisella "rockin kuningattareksi" (miten erheellisesti) sanotulla Linda Ronstatdilla? Ehkä yllättävän paljon, kukapa sen tietää. Itse keksin vielä yhden seikan: molempien ääniala on uskomattoman laaja ja äänen voimavarat ihan kuin niillä ei olisi loppua lainkaan. Tälle ominaisuudelle on varmasti täsmällinen musiikillinen terminsä. Mikäli lainataan automoottorin käsitteitä, voidaan puhua väännöstä, joka on molemmilla laulajilla tasaisen vahva kaikille kierrosluvuilla. Ei riitä, että osaa laulaa korkealta ja kovaa, vaan on osattava laulaa myös matalalta ja ‘kovaa’.

Kuunnelkaapa Georg Otsin tulkitsemaa kappaletta "Syysunelmia". Se on se laulu, joka alkaa "kaipuun sydämeeni syksy toi mulle/onnen tunteen ihmeellisen" –

Kauneimmat ruusut, tyttöni,
sulle annoin
muistoksi rakkauden.


Tuntuu kuin Otsin äänen takana olisi Loviisan ydinvoimalan kaikki megawatit, eivät täydessä käytössä, vaan pidäteltyinä murisemassa. Muutoin hänen äänensä on elämänlämmin. Ja ‘Saarenmaan valssissa' on hauskoja virolaisittain lausuttuja sanoja, joissa suomen koo äännetään viron geenä.

Ja kuunnelkaapa Linda Ronstadtin yhtä varhaista hittiä, ‘Blue Bayou’ (Anna Erikssonin esittämänä 'Salainen saari') tai vielä parempaa, kappaletta ‘Feels like home’ (levyllä Trio 2). Yhtä lailla Ronstadtin äänessä on voimaa ja hitaissa kohdissa ehjää herkkyyttä. Kannattaa kuunnella ihan viimeinen värssy, jossa tullaan korkealta kovaa alas viimeisiin pehmeisiin, loppuun asti hienovaraisesti äännettyihin sanoihin. Tultiin kotiin.

If you knew how much this moment means to me
And how long I’ve waited for your touch
If you knew how happy you are making me
I’ve never thought I’d love anyone so much
Feels like home to me
Feels like I’m all the way back where I belong.



Ps. Tähän päättyy sarjani 'Musiikki ja minä' (tältä erää..)

torstai 7. elokuuta 2008

Sävyjä musiikin kuuntelussa

Kun musiikkia on kaikkialla, sitä ei ole missään. Musiikin kuuntelu vaatii usein hiljaista yksinäisyyttä. Tähän on ainakin kaksi keinoa. Ajaessasi yksin autoa olet kirjaimellisesti kahden musiikin ja sen esittäjän kanssa. Kuuntelusta tulee läheistä. Tämä on myös tapa tutustua uuteen levyyn, jota soittaa alusta loppuun aina uudestaan ja uudestaan. Pian oppii erottamaan toisistaan kappaleet, joista kukin saa mielessäsi oman tunnisteensa, erityisen tunnelman tai mielleyhtymän.

Toinen keino on kuunnella musiikkia kuulokkeilla. Varsinkin mp3 soitin on kätevä. Voithan valita paikan ja sulkea silmäsi. Nyt on mahdollista panna merkille laulajan äänen vähäisetkin sävyt, jotka tavallisessa kuuntelussa menetetään. Mikrofoni on yllättävän herkkä tarttumaan ääniin. Hyvä laulu on hyviä yksityiskohtia, esimerkiksi laulajan tahaton huokaus sanojen välillä.

Vaikkapa Carole Kingin lauluja on innostavaa kuunnella mp3 soittimella. Sitä paitsi hän ääntää selkeästi, loppuun asti. Toinen esimerkki on Emmylou Harris. Hänen esityksensä ‘Til I gain control again’ kannattaa kuunnella herkällä korvalla. Harris laulaa laulun ensimmäiset värssyt tavalla, että kevyet loppuhenkäyksetkin saattaa juuri ja juuri kuulla. Kun laulajan huulet sulkeutuvat, voit aavistaa äänen leijailevan pois, ulottumattomiin.

Tietysti on muita tapoja ja tilanteita kuunnella musiikkia. Elävässä konsertissa jaat yhtäaikaisesti muiden kanssa saman kokemuksen. Ylisanoista viis, mutta se voi olla haltioittava juttu, joka riuhtaisee sinut pidäkkeistä, antaa siivet ja nostaa lentoon. Yksinkuuntelussa suljet itsesi siipiesi suojaan ja liidät mielessäsi. Ehkä sinua alkaa niiskuttamaan.

keskiviikko 6. elokuuta 2008

Sää -- mitä jää?

Panen merkille, että kolmena päivänä peräkkäin ovat aamut olleet kovin kylmiä. Ennen vanhaan oli ihmisiä, yleensä vanhoja miehiä, jotka sitkeästi kirjasivat päivä päivältä sään pieniin vihkoihinsa: pilvisyyden, tuulen, sateen, lämpötilan ja muuta. Viimein vihkoja kertyi vino pino, 40-50 vuoden uurastuksen tuloksena.

Nämä ihmiset hallitsivat valtaisan aineistonsa ilman tietokonetta. Mitkä lienevät olleet heidän vaikuttimensa sään tarkkailulle? Ainakin intohimo. Ja he varmaankin pyrkivät ennakoimaan tulevan satokauden säätä, mikä oli tärkeä tieto maatalouteen perustuvassa yhteisössä. Kenties heitä pidettiin hieman erikoisina. Mutta olihan moinen johdonmukaisuus myös ihailtavaa, sillä he kehittivät yhteisössä tarvittavan taidon niin pitkälle kuin vallitsevissa oloissa oli mahdollista, ennen seijapaasosia ja heidän tietokonemallejaan.

Itse muistan toivottaman hatarasti aikaisempien vuosien sääoloja. Sellaiset vuodet tai vuodenajat, jolloin sattui jotain merkittävää – lasten syntymät, isoäiti kuoli, käytiin Lapissa vaeltamassa, muutettiin uuteen asuntoon – ovat niitä, joista voi sanoa vaikkapa, että olipa harvinaisen kuiva kesä tai sitten kova ja pitkä pakkasjakso. Kun keskustelukumppani sanoo jotain seuraavasta vuodesta, ei osaa kuin nyökätä että juu, niin taisi olla.

Mitä jää jäljelle sääukkojen merkinnöistä ja minne ne lopulta päätyvät? Kasaksi ullakon nurkkaan unohdettua homehtuvaa ja kellastuvaa paperia, joihin aikoinaan vakaasti sorvatut merkinnät ovat menettäneet mielensä? Onko kaikki lopulta ollut turhaa, tuulen tavoittelua, kuten Saarnaaja ehdottaisi, ei vahingoniloisena vaan toteamalla ihmisen elämän olemattomuuden ikuisuuden ja maailmankaikkeuden mitta-asteikolla. "Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan – mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran". Vai jääkö ihmisestä se haikea kysymys, jonka Tapio Rautavaara laulaa Isoisän olkihatun loppuvärssyssä. Ainakin se, kysymys meistä, jää.

Tulipa omituinen kirjoitus kun pienet masennuspohjaiset assosiaatiot siirtelivät ajatuksia aamun säästä isoisän olkihattuun. Nykyään olkihattua taitaa käyttää tasavallan presidentti kesäisin maatalousnäyttelyissä.

tiistai 5. elokuuta 2008

Syksyn valomerkki

Heräsin ensimmäistä työpäivää seuraavana aamuna sopimattoman aikaisin puoli neljältä. Huomasin katuvalojen jo syttyneen. Syksy. Armahtaakohan pimeys meidät?