maanantai 30. kesäkuuta 2008

Unessa näet enemmän

Viime yönä näin unta, joka oli elävyydessään ja seikkaperäisyydessään vakuuttava. Olin jo töissä ja kiinni juuri niissä tehtävissä, jotka minut romahduttivat. Tästä olin hyvin ärtynyt. Sitä paitsi kaikki näytti menevän tyystin mönkään ja tuottavan työyhteisölle tuntuvia tappioita. Siis varsinainen painajaisuni.

Jäin hämmästelemään alitajuntani toimintaa. Näköjään meissä tapahtuu uskomattoman paljon ilman, että siitä tiedämme kuin pikkuriikkisen osan. Uneni ilmaisi, että sen kuvaamaa ongelmaa olen koko sairaslomani enemmän tai vähemmän tuskaisesti miettinyt. En ole myöskään onnistunut luomaan selkeää mallia uudeksi myönteiseksi työrooliksi. Ahdistavien vaikutelmien (tunteiden, hahmojen ja repliikkien) todenmukaisuus tyrmäsi ja pelotti.

Tuoksuva uuni ja kesän muita tuoksuja

Anivarhainen lehden hakeminen on tutustuttanut kesäaamuille ominaiseen raudan tuoksuun. Sen sävyt hieman vaihtelevat päivittäin, enkä ole jaksanut etsiä niille kuvailevia sanoja. Kumma kyllä, myös talviaamuina on aistivinaan ilmassa rautaa. Ehkä kysymys on yön terävästä jälkihenkäyksestä, jota aamu on kesyttämässä päivään.

Kesän parfyymeja ovat tuomen, sireenin, kielon ja juhannusruusun aromit. Arkisempi on leikatun ruohon tuoksu, joka palauttaa mieleen taas kerran lapsuuden mummolan heinäpellot, haravoinnin, kärpäset, heinäpölyn, janon ja ladottujen heinäseipäiden antaman suojan auringolta.

Jokunen vuosi sitten, kun mökkiimme asennettiin uuni, opin tuntemaan vuolukiven hajun. Kantaessamme uunin kiviä sisälle oli niissä jauhomaista leikkausjäämää, jossa haju oli voimakas. Vielä nytkin olen tuntevani kiven tuoksun. Ei haittaa, vaikka se olisi kuvittelua.

Miete blogi-kirjoittamisesta

Jokunen viikko sitten en millään olisi uskonut, että aloittaisin blogi-kirjoittamisen. Kuka nyt blogeja jaksaa lukea? Olin väärässä. Nyt olen kirjoittanut kuukauden. Miksi? Luulen, että kirjoitamme aina myös toisille, vaikka sulkisimme tekstimme lukolliseen päiväkirjaan. Huomaan, että on blogeja, joilla on satoja lukijoita ja tilaajia, kun muut, suurin osa, saa tyytyä pieniin lukuihin. Kirjoitamme myös saadaksemme aikaan vaikutuksen, palautetta. Silti tapana näyttää olevan, ettei blogeja suosiostaan riippumatta juuri kommentoida.

Miksi kuitenkin kirjoitetaan? Varmaankin halutaan jakaa ajatuksia ja kokemuksia. Ja kirjoittamisesta tulee merkityksellistä, isompaa, kun sillä on lukijansa, vaikka heitä olisi satunnainen kourallinen ... jossain siellä bittiavaruuden takia.

sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Suru

Suru on menetyksen tunne. Kun läheinen kuolee, sairastuu, jättää tai lähtee maailmalle, tilanne muuttuu eikä ole paluuta entiseen. Entinen elää muistoissa, jotka ovat side tähän päivään ja näkymä huomiseen. Suru voi olla myös mahdollisen menetystä, esimerkiksi lapseton pari voi surra toivomaansa ja koskaan syntymätöntä lastaan. Tai ihminen voi surra elämätöntä elämäänsä, joka tulosta väärästä valinnasta, sattumasta tai muusta elämää suunnanneesta tapahtumasta. Luulen, että masennuksessa suru on juuri tätä lajia, siis tunnetta, joka yhdistyy johonkin toteutumattomaan. On pettymyksen surua, joka katsoo taaksepäin, katkerastikin: en ole elänyt kuin olisin toivonut, olen tehnyt väärin, epäonnistunut, minua on petetty, en ole saavuttanut samaa kuin muut. On toivottomuuden surua, joka katsoo pessimistisesti eteenpäin ja ennakoi, etten saa tilannettani muuttumaan yhtään paremmaksi; elän vaikka en eläkään.

Masennuksessa suru humpsahtaa varoittamatta päälle, kuin musta esirippu erottaisi sinut muusta maailmasta. Se tuntuu kuristuksena kurkunpäässä, kiristyksenä silmien takana ja paineena silmäluomien alla. Se herpaannuttaa poskesi ja leukasi, valaa jäsenesi maahan. Et voi sille mitään. Toivot vain löytäväsi piilon, johon käpertyä toisten katseilta. Kaikesta huolimatta surua voi tervehtiä, ‘hei suru, tulit taas’. Mutta surua usein seuraavalle tuskalle, joka on kipua ja kärsimystä, ei ole sanoja. Tuskan haluat puuduttaa tavalla tai toisella, toiveena nukkua syvällä, unia näkemättä.

Masennuksen suruja on monenlaisia. Tämä oli kuvaus yhdestä.

Maailman paras paikka

Auringon laskiessa istun mökin rappusilla, nostan kämmenen silmien suojaksi ja vastavalossa näen kymmenien ja kymmenien pikku ötököiden leijailevan ilmassa: yhdet liikkuvat ylös-alas, toiset suuntaavat määrätietoisesti eteenpäin. Näkemäni luonto-ohjelman perusteella tiedän, että haarapääsky kerää taitavasti lentäviä hyönteisiä kurkussaan olevaan tilaan, johon niitä mahtuu jopa 30 kappaletta. Pääskyjä olen nähnyt pihalla. Ehkä ovat haarapääskyjä.

Monen vuoden riutumisen jälkeen pihan kaksi tuomipuuta näyttävät hyvinvoivilta, onhan niissä runsaasti lehtiä. Kärpäset pörisevät tutusti lämpimällä seinällä. Auringon laskiessa istun portailla. Ajattelen, että nyt tämä on maailman paras paikka.


perjantai 27. kesäkuuta 2008

Lisää dekkareita ja kesämusiikkia

Heräsin varhain ja aamun tunteina pääsin hyvään alkuun Sipilän dekkarissa. Kuten oikein muistin, Sipilän selkeä tapa kirjoittaa tarinaa pitää hyvin otteessaan. Mitään koukeroista mielenliikkeiden kuvausta on turha odottaa, ja kirja antaa sisältäpäin kuvan poliisien ja rikollisten maailmasta -- todellisuudesta, joka on tietysti aivan vieressämme mutta josta emme tavallisesti tiedä yhtikäs mitään.

Minulle kesän musiikki on ollut musiikin kuuntelua auringon lämmittämässä autossa, siis palaan aikaan ennen ilmastointeja, sivutörmäysverhoja, abs-jarruja ja sellaisia. Kuuma auto, jonka ilma paahtaa poskia, liimaa paidan ihoon ja tukan otsaan, kunnes pelastava tuuli avonaisista ikkunoista vilvoittaa.Vaikka auton saunamaisuus on alussa tukahduttava, siinä on lämmön turvaisa perusviesti: elät vielä, veri virtaa suonissasi.

Omintakeista eli ei, mutta Janis Joplinin laulama ‘Summertime’ (1968) on ykkönen kesähitiksi. Sen lisäksi, että se nimensä mukaan kertoo kesästä, kasvusta, lämmöstä ja rakkaudesta, huomio kiinnittyy sähköisen lämpimästi viritettyyn kitarasäestykseen ja sooloihin. Niissä on taikamaista kostean illan rauhallisuutta ja puuvillapeltojen kuivaa hohkaa. Kuvittelen, että soinnut vievät syvälle Etelään. Joplinin levyllä on myös reipas kappale ‘Down on me’. Se on konserttitaltiointi, jonka aivan alkuun on tarttunut kaikenlaista alkuhälinää ja viimein Joplinin vaimea, jännittynyt alkuhenkäisy "Yes!" eli Nyt pojat! Ja sitten kappale pamahtaa eteenpäin täydellä voimallaan.

Toinen kesähitti on Neil Youngin ‘Over and Over’. Oikeastaan tässäkin musiikissa on pääosassa sähkökitaran saundi, joka on toistavaa, melkein pelkästään melodista säröä. Se on kaukana Suvivirrestä, mutta antaa samanlaisen jälkitunteen: se oli siinä, ei lisättävää.

Kolmas kesähitti tulee muistona vuosien takaa. Taisin olla kansakoulun neljännellä luokalla. Luokkatoverini Harry tapaili minulle radiosta kuulemaansa uutta kappaletta. Se oli Kai Hyttisen esittämä ‘Tyttö kadun yli juoksee’ (vai ‘juoksi’?). Menikö alku jotenkin siten, että "tyttö kadun yli juoksee, kuinka kaunis on hän, kevyt pääsky kesän leikkivän". Sitten laulaja toivoo tapaavansa tuon ainutlaatuisen tytön. Laulu on yhä kaunis. Kuka lienee sen sanoittanut, mutta oivallisesti on lähdetty pienestä sattumuksesta.

Miksi minä näistä hiteistä oikeastaan kirjoitin? Ehkäpä tämä oli henkinen harjoite. Yritin piristää alentunutta mielenvirettä, saada muuta ajateltavaa, päästä sopusointuun ympäröivän kesän kanssa. Mistäpä sen tietää.

torstai 26. kesäkuuta 2008

Opamoxia

Huolimatta päivän ajoittaisesta auringon paisteesta ja pienistä puuhailuista, olo alkaa painua alavireiseksi ja ärsyyntyneeksi. Beckin pisteet tuntuvat. Nyt on ylivoimaista luoda myönteistä ennakkokuvaa tulevasta. Tuossa Trosellin dekkarissa sanotaan erään henkilön tilanteesta, että silloin kaikki särkyi, kaikki särkyi sisälläsi. Ehkä minulle on käynyt vähän samalla tavalla. Kaikki ei ole mennyt pirstaleiksi mutta jotain tärkeää työhön ja sen mielekkyysperustaan liittyen on järkkynyt. Toivottavasti en ole täysin oikeassa.

Nyt opamoxia, pian nukkamaan Remeronin avustuksella ja huomenna mökille.

Luin dekkarin

Keskittymiskykyyni liittyviä pettymyksiä välttääkseni en ole sairaslomani aikana juuri kirjoihin koskenut. Joku päivä sitten rohkaistuin ja nappasin kirjaston dekkarihyllystä pari kirjaa. Aino Trosellin 'Älä katso heitä silmiin' tempasi aluksi mukaansa. Luin sitä sujuvasti satakunta ensimmäistä sivua. Sitten alkoi tökkiä. Johtuiko tämä siitä, että melkein arvasin loppuratkaisun ja sitä kohden kirja alkoi käydä epäuskottavaksi. Tai sitten minulla ei yksinkertaisesti riittänyt kärsivällisyyttä. Tosin kun heräsin aamulla puoli neljältä, otin kirjan ja luin kiltisti sen viimeiset 40 sivua, loppuratkaisun, joka osoittautui aavistamakseni pettymykseksi. Lukekaa itse!

Sikäli kirja oli hyödyllinen, että se kiinnitti huomioni siihen aikaisemmin dekkareissa itsestään selvänä pitämääni seikkaan, että koettu vääryys ja siitä seuraava viha todella toimii koston, murhan, motiivina. Hupaisan karmeaa on lisäksi kirjan kuvaus ruotsalaisen yhteiskunnan puolustuspoliittisesta päätöksenteosta. Jos jota kuta ulkomailla kiinnostaisi suomalaisen yhteiskunnan poliittinen nykymeno, hän saisi sen äskeisistä käänteistä samalla tavalla täysin mielettömän kuvan, jota olisi helpompaa pitää sepitteenä kuin totena.

Toinen kirjastosta lainaamani kirja on Jarkko Sipilän uusin, 'Seinää vasten', joka alkusilmäilyn perusteella vaikuttaa edellisestä lupaavammalta. Nyt vain pitäisi saada sopiva tarmonpuuska aloittamiseen.

Nou change

Kävin Tohtori FI:n sivuilla "mittauttamassa" masennuksen asteen Beckin lyhennetyllä. Nou change at all sitten viime kertaisen (1.6). Siis ollaan jämähdetty keskivaikeaan tilaan. Hieman huolestuttavaa, sillä aikaisempien episodien perusteella tiedän, että toimintakyky lähtee kunnolla kohenemaan vasta enimpien oireiden hellittäessä. Ja oireet eivät taida lieventyä, ennen kuin pääsen kokeilemaan työntekoa? Vai miten päin tilannetta pitäisi tulkita? Ollaan lomalla, löysässä silmukassa.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2008

Toinen kohtaaminen

Tapasin erään harvoin näkemäni tuttavan, joka ei tiennyt sairaslomastani. Juteltiin niitä ja näitä. Vaikka olen perin tottunut masentuneeen/normaaliin kaksoisrooliin, oli nyt mukana ripaus ylimääräistä jännitystä: jos sairasloma putkahtaisikin esille, mitä oikeasti sanoisin. Elämään on tullut uusi huolenaihe.

Mielialavaihtelut

Mielialan vaihtelut kai kuuluvat masennukseen. Moni masentunut esimerkiksi miettii, olisiko itsellään peräti kaksisuuntainen häiriö. Minulla on yksisuuntainen, ja siinäkin on riittämiin. Silti mielialani aivan liian taajaan hypähtelee 'normaalin' ja alakulon/ahdistuksen yms. kielteisen tunnetilan välillä jopa useita kertoja tunnissa. Tämä on 1) epämiellyttävää ja kuluttavaa, 2) vie huomion tekemisestä oman sisäisen tilan tarkkailuun ja c) pitää yllä epäilyä, ettei kielteistynyt mieliala palautuisikaan vaan olisi uuden pysyvämmän masennusjakson ennakkovaroitus. Vaikka lääkitys auttaa tunnetilojen tasaamisessa, se ei niitä näytä poistavankaan -- ja tällä en tarkoita, että se sataprosenttisesti olisi edes suotavaa, pitäähän ihmisellä olla tunteensa. Masentuneelle tämä on silti ongelma.

Leikkuusuorite

syntyi kuin huomaamatta! Nyt mökin piha näyttää taas somalta. Aurinko paistaa ja tuulee melkoisesti, jolloin silputtu ruoho kuivuu nopeasti eikä kulje jaloissa sisälle. Huomiseksi luvattiin sadetta, joten suorite ajoittui nappiin. Käyn vielä kastelemassa hedelmäpuita ja suihkuttelen lehdille mäntysaippualiuosta, jonka pitäisi tehota kirvoihin. Siirrän myös ruukkuorvokit uuteen paikkaan, jotta niiden siemenien leviämisalue laajenisi. Noinkohan konsti toimii? Puutarhakaupassa puolestaan neuvottiin, että kastelemalla hedelmäpuita istutuksen yhteydessä juuristoon asetetun salaojaputken kautta saadaan täsmätulos, eivätkä juuret nouse pintaan kuivumaan kuten pintakastelussa voi käydä. Tämä kuulostaa jo nerokkaalta oivallukselta. Yhden rei’ittämäni putkenpätkän olen asentanut "Leningradin tumman" (kirsikkapuun) juuriin. Tästä tulikin oikea Puuha-Peten vuodatus.

tiistai 24. kesäkuuta 2008

Serranon perhe elää duurissa

Säännöllisen epäsäännöllisesti olen televisiosta jaksanut katsoa aamuisin Serranon perhettä. Se on raikkaasti tehty. Johtuu varmaan espanjalaisen kulttuurin erilaisuudesta ja siitä, että vallankin sukupuoliasioita, ehkä osin epäespanjalaisesti, käsitellään kursailematta ja ymmärtävän humoristisesti. Serranon perhe on tehty duurissa, ei siinä esiinny masentuneita ihmisiä. Sarja tarjoaa mutkattoman kokemuksen, josta jää puhdas jälkimaku.

Yksi asia kuitenkin hieman vaivaa. Ihmettelin, mistä johtuu tietty huimauksen tunne jokaisen katsomani jakson jälkeen. Sitten hoksasin, että Serranon miesten tapa puhua heilutellen päätään ja väännellen taidokkaasti käsillään vaikuttaa haitallisesti tasapainoaistiini – kaiketi mentaalisesti eläydyn niin Diegoksi, mikä elekieleen tottumattomalta suomalaiselta ei suju ilman ongelmia
.

Ensimmäinen kohtaaminen


Sairasloman ajan olen ollut omissa oloissani enkä suoraan tavannut työpaikkani ihmisiä. Juhannussunnuntaina se odottamatta tapahtui. Löysästi laskeskelin, että suurin osa ihmisistä on vielä maalla tai kotonaan, joten jättisuuressa marketissa tuskin tuttuja vastaan sattuu. Olin väärässä. Kun ihmisiä on vähän isossa tilassa, on erottavuus sitä parempi. Useita tuttuja oli liikkeellä ruoka- ja alennustavaroita etsien. Sain pienen ahdistuskohtauksen ja hilauduin kohti kassoja niiden kahden vihreäkuviollisen lyhythihaisen kauluspaidan kanssa, jotka olin ehtinyt kasata koriini (ovat muuten käteviä talvellakin). Yhden työpaikan ihmisen kanssa jouduin kasvokkain ja hämmentyneenä nyökkäsin ‘hein’. Kun henkilö ei ollut varsinainen työtoveri, tämä täytti sosiaalisen etiketin. Silti harmittelin omaa suoritustani. Mikä syy minun oli näkyvästi hämmentyä, kuin seiniä pitkin kulkisin.

Mietin mallia seuraavaa kohtaamista varten: reipas ja suora nyökkäys, ja jos joudun juttusille, niin turvallisia aiheita ovat kesä, loma ja säät. Ei syytä paniikkiin, toisin itselleni, vaikka tämähän on vasta alkusoittoa tulevalle.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2008

Riippuvuudesta

On yksi asia, joka häilyy monen kirjoitukseni takana, mutta jota tuntuu olevan poikkeuksellisen vaikea käsitellä. En yritäkään sepittää pidempää selontekoa, vaan kirjoitan asian näkyville. Se on riippuvuus, monelle masentuneelle (ja miksei muillekin) arka kysymys, joka on muotoa: entäpä jos minut hylätään, jään aivan yksin? Se kauhea mahdollisuus, että perha jättää, työtoverit ja ystävät alkavat vieroksua, sulkevat piirinsä ulkopuolelle, tai vaikka lääkäri sanoo, ettei halua jatkaa moista hoitosuhdetta, tai puolituttu luo altakulmain katseen. Masentunut on yliherkistynyt mahdollisille hylkäysviesteille ja saattaa hakea niitä todisteeksi omasta huonoudestaan. Mikään ei saa mieltä järkkymään kuin hylätyksi tuleminen, vaikka ihan pienestä tarkoittamattomasta sanasta. Kaikki romahtaa kerralla, päivä vaihtuu yöksi.

Kysymys lienee itsearvostuksen perustavasta ongelmasta, vajavaisesta rakentumisesta. Muistan joskus alakouluikäisenä yhden ensimmäisistä hammaslääkärikokemuksistani. Lääkäri valmisteli puudutuspiikkiä, jolloin äänähdin ennakoivasti pelkoni. "Vai semmoinen tapaus", murahti lääkäri, ja piikki ikeneen. Tulin kerralla luokitelluksi lääkärin varmasti kielteisenä pitämään potilaskategoriaan, "kipuherkkiin". Kai sellaisiin raukkoihin, joiden varassa sodat olisi hävitty ja torjuntavoitot jääneeet torjumatta. Tämä on hyvä esimerkki, että sanat sattuvat ja satuttavat, kun ne sanoo sopiva henkilö sopivalla hetkellä.

Nykyiseen hammaslääkäriini minulla on aivan hyvä suhde, vaikka hänkin ilmeisesti nopeuttaakseen toimenpiteitään saattaa ehdottaa, että "kun tämä on niin pieni juttu, voitaisiin koettaa ilman puudusta". Olen urhoollisesti torjunut nämä miehekkyyteeni vetoavat (ja sitä testaavat) ehdotukset ja ottanut mieluummin 8 euroa maksavan (aina yhtä ikävältä tuntuvan) puudutuspiikin. Minusta ei löydy vieläkään Tali-Ihantala -henkeä...

No, tarkastelu luisui hieman vitsailun puolelle. Kai ymmärrettävää. Olisiko riippuvuudessa hylkäyskokemuksena kysymys ainakin kahdenlaisesta "pehmeydestä": Psyykkisesti riippuvuus on masentuneelle hirveä uhka. Sosiaalisesti riippuvuus on arka asia, sillä riistää sinulta aikuisuutta, et ole toisten silmisssä aivan täysi.

lauantai 21. kesäkuuta 2008

Lintu ikkunalla oli punatulkku,

kenties, mutta naaraspuolinen, jolla -- toisin kuin koiraalla -- ei ole punaista rintaa, vaan vaalean harmaa (18.6). Tähän tulokseen päädyin selailemalla lintuopasta. Oli lajitunnistukseni osuvuuden laita niin tai näin, opin joka tapauksessa, että joulukorttien punatulkut ovat poikia.

Syvyysvaikutelma

Öisen sateen jälkeen juhannuspäivän aamulla, kun auringon alkoi varovaisesti valaista maisemaa, katsoin ulos ikkunasta: Lähimpänä on sireenipensas, sitten muutama viinimarjapensas ja niistä eteenpäin tontin rajalla yksittäisiä mäntyjä, sitten hakkuuaukiolla nousevia lehtipuita ja kauimpina korkeita, jylhiä mäntyjä. Syvyysvaikutelma oli häkellyttävä, ja sitä vahvisti auringonvalon vaihtelevat sävyt eri vyöhykkeillä.

perjantai 20. kesäkuuta 2008

Sähköpostin houkutus ja juhannuksen 'viesti'

Menetin siis hermoni, koska en malttanut taaskaan olla kurkkimatta sähköpostiani. Luin äsken sanomalehdestä tutkijan ohjeita stressittömän vapaa-ajan viettämiseksi. Sähköpostin suhteen tutkija teki myös itseään koskevan oireellisen poikkeuksen kertoessaan, että lukee meilejään lomallakin, "ettei se menisi aivan tukkoon". Aikamoinen ekskjuus.

Kysymys ei liene pelkästään siitä, että meihin on iskostunut etiketti, että sähköpostiin tulee vastata mielellään saman päivän aikana ellei ole todella hyvää perustetta olla näin tekemättä (siis olla sähköpostin tavoittamattomissa, mikä nykyään alkaa olla mahdotonta, kun sähköpostaus on jo käynnykälläkin vaivatonta).

Varmaankin sosiaalisina olentoina haluamme saada tietoja toisista, "ryhmästämme" ja ympäristöstämme. Niin välttämätöntä kuin tämä yhteydenpito meille onkin, siihen sisältyy myös haitallista riippuvuutta, ongelmakohtia ja valvonnan mahdollisuus.

Henki kulkee nyt tasaisemmin. Sain sentään muotoiltua asiaan jonkinmoisen näkökannan. Mutta sehän ei poista varsinaista syytä, työn aloittamisen jännityksiä ja pelkoja.

Sanotaan, että joulu on ahdistava monelle yksinäiselle (eronneelle, lapsettomalle) jättäessään heidät "perhejuhlan" ulkopuolelle. Juhannuksella, joka on kesäloman ja työstä vapautumisen symboli, näyttää olevan samanlainen kielteinen viesti sairaslomalaiselle ja kenties työttömällekin: et muuten kuulu joukkoon.

torstai 19. kesäkuuta 2008

Syyllisyys iskee

Mökillä käynti virkisti ja irrotti. Mutta sitten taas sorruin kotona, mikä idiootti olenkaan! katsomaan sähköpostiani, ja monta ikävää asiaa iski tajuntaan. Lukuisat elokuussa ja syksyllä kohdattavat asiat alkoivat tietysti ahdistaa. Mutta ehkä pahinta olivat hyvän kesän ja loman toivottelut, joita tässä vaiheessa ihmiset toisilleen lähettävät. Tähän 'onnellisten' joukkoon en nyt voi itseäni laskea. Enkä voi estää itseäni ajattelemasta, että petin porukan kriittisessä vaiheessa, aiheutin lisätyötä, sain aikaan syyllisyydentunteita ja huolestumista, sotkin kuviot. Yhtäkkiä suojakuoreni pettää, nyt pienetkin asiat alkavat tuntua vaarallisilta ja satuttavilta -- ja matka voivotteluun ja itsesääliin voi alkaa. Pitää hengitellä rauhallisesti ja katsoa, josko tämä tästä...

Talvella on toisin,

sillä lumi peittää kaiken, ja huomio pitää suunnata sisätilojen nopeaan lämmittämiseen. Käy usein, että rakennuksen viimein lämmettyä, siis kun myös seinä- ja kattopinnat lakkaavat hohkamasta kylmyyttä, on aika lähteä pois. (Pitänee jatkossa nostaa peruslämpöä ja näin osallistua 'ilmastotalkoisiin'.) Pihalle voi tehdä lapion levyisiä polkuja tarvittaviin paikkoihin. Päivisin hiihtää eräsuksilla pieniä lenkkejä ja maistella pakkasilmaa. Tähtitaivas on iltaisin häikäisevä, kuin silloin kauan sitten lapsuuden mummolassa.

Auringon kämmenellä


Parasta mökissä on sen pihapiiri, jota aurinko osuu valaisemaan jo ennen puolta päivää ja laskee iltaisin metsänrajan taakse. Vaikka ollaan metsän keskellä, on ympärillä tilaa sen verran, että tuuli pääsee vilvoittamaan ja pitämään hyttyset loitolla.

Pihalla voi toimittaa kaikenlaista pikkuaskaretta. Voi istua vanhassa säänpuremassa puutarhatuolissa, lippis silmien suojana. Olla, kuunnella. Kävellä paljasjaloin nurmikolla, tarkistaa kivenreunojen mansikkapaikat. Tai lukea viikonlopun iltalehden hömpät kannesta kanteen. Olen huomannut, että kirjan lukemiseen piha ei sovi, vaan sitä varten on paras mennä sisälle. Pihalla oleillaan. Kun on viettänyt päivän pihalla, on illalla aivan pihalla, kun ulkoilma vielä kulkee hengityksessä ja lämpö pistelee ihossa. Auringon laskiessa sen lämpö tuntuu ikuiselta, viipyilee ilmassa ja kivissä. Ulko-oven voi sitten panna kiinni.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

Lintu ikkunalla ja lehtiä tuulessa

Lintujen tarkkailu on nyt helppoa. Äsken lennähti pieni lintu ikkunalaudalle. Sillä oli vaalean noenharmahtava vatsa, musta nokka, päälaki ja siivet. Se katseli ikkunasta sisään, ja yritin olla liikkumatta. Ehkä sitä kiinnosti ikkunalasin luomat heijastukset. Silmät olivat kuin kaksi pikimustaa nuppineulan päätä, välissä pieni vaalea alue. Luulen, että sillä on pesä räystään alla.

Ollaan vielä kaukana syksystä, mutta huomaan ikkunasta, että puun lehtiä lentää tuulen mukana maahan. Ne ovat peräisin läheisestä tuomesta. Kun eletään vielä kesää, ovat lehdet vihreitä. Sanotaan, että syksyn putoavissa lehdissä soi blues. Niin soi myös kesän lehdissä.

Ylilentävät lentokoneet

Lähes päivittäin näkee huimaavan korkealla kulkevien lentokoneiden savujäljen, ja joskus kuulee niiden vaimean jälkiäänenkin. Koneet liikkuvat länsi-itä -suunnassa. Kaiketi ne ovat ylilennolla kauas Aasian maihin, ja niiden sisällä istuu japanilaisia ja amerikkalaisia matkailijoita ja liikemiehiä. Lentokoneet eivät häiritse. Molemmilla on paikkansa: ne ovat siellä, minä täällä. Hieman saman tapaan on rauhoittavaa kuulla läheiseltä maatilalta kantautuvien työkoneiden ääniä ja koirien haukuntaa. Ei ole yksin vaikka on.

Masennuksen musiikkia

Aikaisemmin masennukseni asteen pystyi toteamaan suosimastani musiikista. Etenkin Martti Talvelan jämerällä polvennolla tulkitsemien virsien kuuntelu oli (ja yhä on) varma merkki pahasta alavireestä. Minä vaivainen mato matkamies maan, kun elo raukee veden lailla hiekkaan ja ruumis kylmenee, vahvistivat itsesääliä ja kuiskuttivat lohdullisen näkymän päästä pois kaikesta viheliäisyydestä.

Toinen vakavan masennuksen merkki on Mozartin Requiem. Varsinkin 'Tuba mirum' ja 'Lux aeterna' ovat riipaisevaa kuultavaa. Viimeiset peruuttamattomat askeleet ennen elämän päättymistä ja kurkottautumista tuonpuoleiseen, tuntemattomaan, valoon.

Masentunut tunnistaa herkästi masennuksen lauluissa. Emmylou Harrisin laulu ‘Can you hear me now’ avautuu masentuneelle 100%:n sattuvana kuvauksena tilanteestaan. Kovin masentuneena tätä laulua ei ole hyvä kuunnella. Ainakaan siinä ei ole onnellista loppua, ei itse asiassa selkeää loppua lainkaan, mikä osaltaan lisää tarinan vakuuttavuutta.

Vastapainoksi Harrisilla on varhaiskaudellaan kauniita happy end -lauluja (esimerkiksi ‘Together again' ja 'Till I gain control again'). Kuuntelen niitä uudestaan ja uudestaan ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa, kun alavire tuntuu syvenevän. Vuokko Hovatan uusin levy kuuluu tähän uskoa valavan musiikin luokkaan. Olen vakuuttunut näiden laulujen vastaavan päivän opamox-annosta. Ehkä musiikki on ihmisen suurin keksintö. Jokainen voi löytää itseään puhuttelevan musiikin, sävelen ja sanat.

maanantai 16. kesäkuuta 2008

Eristäytymisen optimointia

Kun käynnykkä (harvoin) soi, en vastaa tuntemattomasta numerosta soittavalle. Jos soittaja näkyy, harkitsen, vastaanko (ja saatan joskus soittaa takaisin). Nykyteknologian avulla voi oman eristäytymisenkin optimoida. Nyt väsyttää, että taidan kohottaa erakoitumisen astetta ja lähteä mökille.

Viikko alkaa synkeässä mielialassa

Ihminen suojautuu haitallisia vaikutuksia vastaan. Masennuksessa tämä tulee esille sosiaalisena eristäytymisenä ja psyykkisenä käpertymisenä. Neil Young laulaa laulussaan It's a dream:

" I try to ignore what the paper says/and I try not to read all the news."

Median esittämän maailman vääryys tekee juuri niin kipeää, että siltä haluaa paeta. Melkein pahinta on, että päätöksentekijät ja johtajat -- niin tutuiksi kuin matit, ilet, erkit ja muut ovat meille iltalehtien kautta tulleetkaan -- näyttävät kulkevan yhä kauemmaksi siitä maailmasta, josta he sanovat sydämessään "välittävänsä" ja "korvansa" kuuntelevan. On kuin olisi kaksi erkaantuvaa todellisuuden suuntaa.

Kun ei jaksa, voi olla kyyninen ja sarkastinen, mutta toivottavasti kohtuullisessa mitassa, ja yrittää täyttää mieltään korvaavilla myönteisillä asioilla, katsella lintuja ja kukkia, kuunnella tuulen suhinoita ja vain toivoa, että näin säilyttäisi järkensä ja toimintakykynsä. Löytyykö unelmalle paikkaa unessakaan?

".... it's only a dream/just a memory/without anywhere to stay."


sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Niin kaksinaista

Jo muutaman päivän ajan on orapihjalakin kukkinut. Tämä vie ajatukset tuon aidan leikkaukseen. Iso homma, joka on tavallisesti vienyt kokonaisen päivän, joskus toisenkin. Leikkaaminen on kesän tyydytystäkin antavia rituaaleja. Miten selviän urakasta nyt, kun jo viime kesällä alkoi tehdä tiukkaa? Jotenkin vielä -- ilmeisen yksioikoisesti -- lähtee siitä, että leikkaaminen on minun tehtäväni, ei kenenkään muun, puhumattakaan, että urakkaan palkattaisiin ulkopuolinen.

Vuosien takaa muistan naapurini antaman ohjeen: kun leikkaa tarkasti kaiken uuden kasvun aidan päältä, se säilyy tuuheana eikä pääse varkain lisäämään korkeuttaan. Nyt oman kokemukseni perusteella tiedän ohjeen päteväksi, kun sitä jaksaa noudattaa kirjaimellisesti. Tämä miltei pakkoneuroottinen saksiminen taitaa olla asia, jossa en muihin oikein luota.

perjantai 13. kesäkuuta 2008

Harhaoppisia pohdintoja onnesta

Oliko Yhdysvaltojen perustuslaissa toteamus, että ihminen pyrkii luonnostaan onneen. Eikä tälle pidä asettaa esteitä. Kauniit ja rohkeat pyrkivät onneen joka päivä. Masennus on opettanut, että tuo on harha, yhtä lailla kuin sekin oletus, että elämäntyytyväisyys olisi hyvinvoinnin korkein askelma. Tietysti ihminen pitää myönteisistä asioista, ja on kivaa kun on mukavaa. Mutta kun ikäviäkään asioita ei oikein pysty väistelemään, ne kuuluvat elämisen kokonaisuuteen.

Ehdottomasti en halua pyrkiä onneen enkä tyytyväisyyteen. Mutta en myöskään toivo ahdistusta, voimattomuutta, epätoivoa, itsetuhoisuutta. Onni on mahdollisuus, ja onnen hetki tai häivähdys on kuin tuokio päivän. Se tulee, kun on tullakseen. Mielessäni kyllä käy sekin mahdollisuus, että masentunut mielenrakenteeni ei enää kerta kaikkiaan pysty sulattamaan isompia onnen tunteita, vaan suhtautuu niihin torjuvalla epäluulolla (en ainakaan moisia erityisesti ansaitse).

Päivästä näyttää tulevan aurinkoinen ja lämmin, kun pakkaan vähät tavarani autoon. Sijoitan kolme pientä moniväristä ruukkuorvokkia keskelle pihaa kaivon kannelle. Ajattelen, että ne orvokkien tapaan levittäytyvät ajan myötä sinne ja tänne. Heippaan kukille hyvää kesän jatkoa uudessa kotipiirissään.

Paskapensas

Mökin keittiön ikkunan alla on isohko, epämääräinen pensas, johon on nyt ilmestynyt paljon pieniä valkoisia kukkia. Joku sanoi sitä paskanmarjapensaaksi. Kieltämättä se on yrmeän ja epäsiistin näköinen puska. Joskus harkitsin sen hävittämistä mutta luontainen hellämielisyyteni voitti, ja pensas sai jäädä paikalleen. Mikäs sen on tuossa ollessa, juurtuneena kotisijoillaan, ja pikkulinnutkin tuntuvat viihtyvän sen harottavien osien suojissa. Ja hei, kukkien kimpussa pöllää mehiläisiä, joiden toivoisi myös hoksaavan kukkivat omenapuut. Onpa mukana kirsikkapuuna vahingossa ostamani luumupuu, "Sinikka", joka on antanut itsestään elinvoimaisen ensivaikutelman. – Ja nyt on opamoxin aika.


Aamu valkeni harmaana,

ja myös pilvet olivat harmaita, kuin liian runsaalla vesivärillä maalattuja, vailla kunnon ääriviivoja. Tajusin heti, että sängystä nouseminen tulisi olemaan tavallista vaivalloisempaa. Niin kuin sitten olikin. Päätin kuitenkin tehdä listan minimitavoitteista: yritän soittaa itselleni elokuun lääkäriajat ja ajaa nurmikon. Kumpikin tuntui ylivoimaiselta. Jos keitän ensin kahvin. No, soiton perusteella selvisi, ettei aikoja ei ollut vielä saatavilla ja lupasivat soittaa takaisin (iso helpotus!). Sainpa ruohon ajettua ilman häiritsevästi toistuvia ajatuksia. Vaikka suoritteet tein, en jaksanut ilahtua. Alkoi hiljalleen sadella.

Tein ikkunasta havainnon toisesta linnusta, jonka tunnistaminen oli jo vaikeaa. Iso ruskea lintu, jonka siipien väli oli melkein pelottava, reilusti yli puoli metriä, laskeutui korkeaan heinikkoon. Yritin saada selkoa sen naamasta, josko se olisi laakean pöllömäinen. Huuhkajia nimittäin eleli lähimetsissä. Niihin huhuiluja kuuli harva se päivä, ja kauempana on kaksi korkeaa pystyyn kuivanutta puuta, joiden yläoksilla isoilla linnuilla on tapana istua. Sieltä ne tarkkailevat maailmaa ja saalista.

Taidan jäädä mökille vielä toiseksi yöksi, kun ei viitsi lähteä ajamaan kotiin. Loma-aika, pärjäävät kyllä siellä.



Linnun nimi


Mökin pihassa, jonka nurmikko vapaamielisenkin tulkinnan mukaan vaatisi puuttumista, taapersi lystikkäästi hyvin syöneen variksen kokoinen rusahtava lintu. Se oli kaulava, ja sillä oli noin 10 cm mittainen hieman alaspäin kaartuva nokka. Mikäli tuollaiselle linnulle antaisi nimen, eittämättä se olisi kuovi. Pitäisikö minun, jonka lintutietämys on käytännössä nolla, säilyttää uskoni intuitiivisesta tunnistustaidostani, vaiko nähdä vaiva, että varmistaisin havaintoni lintukirjasta? Eikös kuovi elele peltopiirissä. Ainakin samoja lintuja olin aiemmin bongannut läheisen maatilan peltoaukeamalla.


Vaikka "kuovin"tunnistus ei voimia kysynytkään, tuntui olo vain tarmottomalta. Se on masennukseen kuuluva lyijyn tunne kehossa, kuin maan vetovoima kohdistuisi luihin ja lihaksiin monin kerroin tavallista raskaampana. Saunan lämmittämisen suljin nopeasti pois mielestäni, vaikka mökissä oli viileää. Laitoin siihen paremmin vetävään uuniin tulen, jonka tohinaan toivoin kohta nukahtavani. Nyt ei tulisi sanomalehteä luettavaksi, kun heräisin aamun varhaisilla tunneilla. Ennen nukahtamista kysyin, mitä kuovi oikein teki pihalla? Se oli kukaties saanut tietää toisilta linnuilta, että täällä on tarjolla siemeniä kesälläkin. Mieleeni tuli vielä yksi "kuovi" -assosiaatio. Tuntemattoman Lehtohan, ja taisi olla Hietanenkin, maalasi Lammion juuri tällä nimellä, "kuoviksi". Siis taisin minä kuovin nähdä.


keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Sateen lomassa

On satanut paljon, koko viime yön räpsi vettä. Tällä kertaa tuntui hieman pelottavalta. Entä jos vesi vuotaa katosta läpi tai tihkuu sisälle sokkelin raosta? Heijastinko jonkin sisäisen mielentilan luonnonilmiöön, jotka nekin nykyään tuntuvat niin hallitsemattomilta?

Olo on voimaton. Jos joku tönäisisi sormenpäällään rintaani, voisin kaatua selälleni niiltä sijoita. Silti olen aikeissa lähteä mökille, nuokkumaan sänkyyn. Puolivalveilla oleva tila on nyt sopiva mielenasento. Sataisi vettäkin, ettei tarvitsisi ajatella ulkoaskareita. Otan kuitenkin mukaan vähän bensaa ruohonleikkuria varten, jos sateeseen tulisi tauko ja saisi juuri samalla hetkellä tarmonpuuskan.

Muuten, ruohonleikkaamisessa on kaksi puolta. Huonoa on se, että jokin ikävä asia alkaa pyöriä mielessä, jota sitten jauhan ja jauhan koko ajan ja tulen lopuksi ärtyisäksi. Hyvää on lopputulos: piha on siistiintynyt ja hallinnassa, kuin sopuisassa lainassa luonnolta, johon aaltoileva ruohokenttä sointuu.



Sairasloman vaikeudesta

Hyvää tarkoittavat ihmiset toivottavat, että sairaslomalla lepäisi kunnolla, ihan lötköttelisi, ja tankkaisi itsensä täyteen uutta energiaa ja vitamiineja. Minä olen kokenut sairaslomani sarjaksi kysymysmerkkejä, avoimia kysymyksiä, joihin lähes turhaan ja tuskaisesti etsii vastauksia: Miksi kävi näin, petinkö muut, miten pärjään, mitä pitäisi tehdä että toipuisin, onnistuuko työhön paluu, mitä oikein haluan, voisiko minusta vielä tulla jotakin. Se, että on saanut etäisyyttä ja on irti jokapäiväisistä työmurheista, on sairasloman hyvä puoli.

Toipuminen ja paraneminen ovat sairaan työtä. Tämä sisältää sen, että sinun pitää vaikka hampaat irvessä, suomalaisella sisullasi, ponnistella tuon tavoitteen saavuttamiseksi – eli vaatimus haastaa sinut juuri siihen toimintaan, joka sinut töissä uuvutti.
Tähän pitää vielä palata.


tiistai 10. kesäkuuta 2008

"Ilon käyttämättömät tiet"

Ei olisi pitänyt heti aamusta kirjoittaa niin isosta ja vaikeasta asiasta kuin vihasta, sillä se jäi jauhamaan ikävästi mieleeni koko harmaana valuvaksi sadepäiväksi. Joka tapauksessa huomasin vihani ehdottomuuden: En halua sovintoa, en rakentavaa ja sivistynyttä keskustelua, vain ilmaista vihani kohteille, että olen menettänyt heihin luottamukseni, lopullisesti, ja siitä halveksuntani. Luulen, että olen tässä Linnan määrittelyn ytimessä: viha on kylmää, taipumatonta ja leikkaavaa. Sellaisena se huutaa kostoa ja kiroaa. Sellaisena se tuntuu hyvältä ja välttämättömältä. Sellaiselta, joka tavalla tai toisella hakee uomansa ja toteutuu.

Nyt tajuan, että Linnan kirja on kertomus tunteista, yksilöiden ja ryhmien suurista ja pienistä tunteista, paljossa juuri vihasta ja epäoikeudenmukaisuudesta eri muodoissaan. On se kirja myös myönteisistä tunteista. Kirjan lopussa kuvataan, kun Elina saa pitkän epätoivoisen odottamisen jälkeen tiedon, että miehensä Aleksi säästyy kuolemantuomiolta -- "elämään palaaminenkaan ei ollut helppoa, sillä ilon täytyi uudestaan löytää kauan käyttämättöminä olleet tiensä". Masennuksessa "ilon tiet" katoavat, latistuvat, ehkä myrkyttyvätkin.



Viha

Taidan jatkaa vielä Väinö Linnan tekstiin nojautuen. (Olisikohan Linna profiilini sopiva "mielikirjailija"?)

Nimittäin luin vuosia sitten Väinö Linnan kirjan Täällä pohjan tähden alla. Sen kakkososassa Linna kuvaa suomalaista vihaa "suolammeksi". Yritin nyt etsiä tätä uudestaan, mutta en löytänyt enkä jaksanut katsoa paksun eepoksen jokaista sivua. Muistan yhden luonnehdinnan: "samea". Minä vihaan suomalaisesti, samealla tavalla, itsepintaisesti, kylmästi, mykkänä, yksin. Sen lisäksi, että ajoin itseni loppuun, koin, että työni mielekkyys oli häviämässä, minut jyrättiin ja myös jossain suhteessa myös petettiin.

Käsitys, että asiat riitelevät, eivät ihmiset, on totta vain tietyissä asioissa ja tiettyyn rajaan asti. Ja on totta, ettei organisaatioilla ole moraalia, eikä ihmisiä sen takia pidä tuomita. Minä tuomitsen silti. Se, että nyt niin vihaan tiettyjä ihmisiä, on minulle uutta. Tilannetta ei pelasta se, etteivät vihani kohteet ole työtovereitani vaan ns. isoja pomoja. Viha syö sisältä, tiedän. Tämä asia minun pitää ratkaista siten, että osaan vihani sopivasti tuoda esille ilman että se jäytää jatkuvasti sisikuntaa.

maanantai 9. kesäkuuta 2008

Miehisiä itsetuhon malleja

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa on kuvattu monia tapoja, jolla suomalainen mies toimii ahdingossa. Kariluoto ei uskaltanut vastustaa auktoriteetteja, ylempiään, mutta hänen rohkeutensa riitti henkilökohtaiseen uhraukseen. Ratkaisevalta tuntuu hänen vastauksensa kuullessaan Koskelan toivottoman käsityksen sodan päättymisestä täydelliseen tappioon, jossa häviäjän osana on saada luu kurkkuunsa – "Ei jumalauta sitä minä en kestä... minä en tahdo sitä nähdä. Muuten miten tahansa". Kariluoto teki johtamassaan rynnäkössä itsemurhan, henkilökohtaisen uhrauksen, ja hänen jännityksensä laukesi viimeisissä sanoissaan – "Nyt ei enää"... Nyt se loppui". Hänen nimensä päätyi muiden kaatuneiden upseerien tavoin koulujensa muistolaattoihin, kun muut miehet kaatuivat "ihan vaan kansakoulupohjalta", kuten Linna Sotaromaanissaan kirjoittaa.

Myös Koskela, taitava taktikko, joka kyllä uskalsi uhmata auktoriteetteja (pataljoonan komentaja Karjulaa), teki itsemurhan, jos on uskominen Rokan esittämää arviota – "ja niin män just ko itsemurhan ois tehnt. Siit ei ois ennää pois pääst mitenkää ko panoksen ol heittänt. Mie luule jot hän sen ties." Psykiatri sanoisi, että läpiväsynyttä ja turhautunutta Koskelaa vaivasi vaikea-asteinen uupumus ja monet ilmiselvät masennuksen oireet. Se, että hän sai ennakkonäyn, sekoitti Määtän äsken kaatuneeseen Hietaseen, on sodanoloissa merkki tiedostamattomasta itsetuhosta. "Kauankos minä tässä keikun?" tuli hänen mieleensä, kun hän samalla muisti, mitä oli ajatellut nähdessään Kariluodon viimeisen kerran elävänä – "Tuo mies kuolee tänään." Niin kuoli myös Koskela, Ville Vaitelias, ilman viimeisiä sanoja.

Kolmas tapaus on sotamies Salo, joka perääntymisvaiheessa intoutui osoittamaan hänelle epätyypillistä riskeeraavaa rohkeutta, joka oli reaktio viimein havahtumiseen, että sota todella hävitään. Ryhmän miehet muuttivat tulkintaansa vaikeasti haavoittuneesta Salosta. Tämä viimeinen vaikutelma peitti aikaisemmat, ja jopa hänen leikinlaskun aiheena ollut voitonuskonsakin muuttui tyhmyydestä peräänantamattomaksi tahdoksi. Kun vetäytyminen jatkui, miehet lakkasivat pian muistamasta, että heidän joukossaan oli ollut Salo-niminen mies.

Kariluoto, Koskela ja Salo joutuivat pakkotilanteeseen. Heitä ei tavoittanut vain luoti, vaan heidän maailmansa ja uskonsa romahtivat. Kenties heillä ei ollut vaihtoehtoja, toisin kuin vaikkapa Rokalla, jolla oli taidon lisäksi tuuria ja joustava B-tyypin luonne... plus Lyyti (vaimo) ja lapset odottamassa Kannaksella.

Ehkei nykyinen työelämä ole aivan sotaan verrattava näyttämö. Silti moni joutuu selkä seinää vasten miettimään epätoivoissaan ja paniikissa kunniallisia selviytymiskeinoja ja eloonjäämistään. Oma näkemykseni on täysin pessimistinen: paha on päästetty irti, emmekä pääse siitä eroon ilman tuntuvia tappioita ja kärsimystä.


Puut ja tuulet

Eilen huomasin kaksi asiaa. Neljä vuotta sitten istuttamani vaahterat virahtivat alun hitaan kasvun jälkeen viime syksynä korkeiksi, kuin honkkelit murrosikäiset. Kun niihin on nyt tullut lehti, tuuli tarttuu niihin hanakasti ja taivuttaa niiden vartta syvälle puolelta toiselle. Kaipa luonto on laskenut, että puut kestävät moisen keinuttelun.

Kun tuuli kulkee puissa, se saattaa seisahtaa pienten koivujen kohdalla, pyörittää niiden oksia ikään kuin kiertäisi lehvistössä pesää tehden. Sitten tuuli jatkaa matkaansa.


Masentuneen kaksoiselämää

Muistan vuosien takaa tapahtuman. Olin tullut varhaisella junalla Tampereelle työmatkalle ja kysyin läheisestä hotellista mahdollisuutta aamupalaan. Nuorehko vastaanottovirkailija, mies, esitti minulle sekavan ja epäuskottavan selityksen sille, ettei se ollut mahdollista. Tuskin olin rähjäisen näköinen mutta tajusin melkein heti, että se, mikä minusta näkyi ulos, oli masennus. Miksi masennus oli noin torjuttavaa? Ehkä siksi, että epätoivon näkeminen on ikävää katsottavaa, häiritsee mielenrauhaa ja tahraa hotellin imagoa. Arvatkaa, olinko häpeissäni, mutta sain mielessäni julistettua Koskikadun Cumuluksen henkilökohtaiseen boikottiin.

Opin peittämään masennuksen ja elän tyypillistä masentuneen ihmisen kaksoiselämää. Ulospäin osaa olla tavallisen ja tehokkaan näköinen vaikka sisällä on tyhjyys ja epätoivo. Nämä kaksi puolta oikeastaan ruokkivat toisiaan: mitä masentuneempi, sitä suurempi ja paremmin onnistunut yritys säilyttää kasvonsa. Vitsailu on tepsivä keino käsitellä ikäviä ja ahdistavia tilanteita. Tarkka korva erottaa etenkin hurtista huumorista kyynisen alasävyn, joka tarkoittaa, että on oikeasti luovuttanut, lakannut yrittämästä.

‘Onnistuneesta’ kaksoiselämästä seuraa sekin, että sairaslomalla jääminen tulee muille yllätyksenä.




sunnuntai 8. kesäkuuta 2008

Tulevaisuuden heikot signaalit

Taivas meni pilveen ja alkoi sataa. Menin nuokkumaan sänkyyn. Ropinan ja tuulenpuuskien välille syntyi taukoja, lähes täydellistä hiljaisuutta. Jostain tuli mieleeni, että noita paljon puhuttuja "tulevaisuuden heikkoja signaaleja" voisi nyt kuunnella. Yrityksistäni huolimatta en erottanut mitään poikkeavaa, ja jääkaappikin hurahti käymään. Sitten minua alkoi hymyilyttämään, kun ajattelin, että ehkä esko aho tai jokin muu näistä signaaleista paljon puhuva ja palkkansa saava voisi omata minua herkemmät korvat. Mutta eivät esko ahot ja muut johtavat innovaattorit näin alkeellisia menetelmiä luultavasti käytä visioitaan ja strategioitaan laatiessaan. Kuka muuten siellä tulevaisuudessa niitä signaaleja on meille lähettämässä? Ja lopulta on ehkä parempi, ettei mitään erityistä kuulekaan ...

Kansalliskukat

Todellakin, kielojen nuput ovat näkyvissä! Ja miksi unohdin: tavallinen, turvallinen voikukka on täydessä keltakukassaan. Sitä on kaikkialla. Voikukka saattaisi olla kielon rinnalla kansalliskukkamme. Kielo on kaunis, parfyyminen, myrkyllinen ja esteettinen. Voikukka taas luo ympärilleen kodikasta lämpöä kuin kynttilä pirtin pöydällä. Ja eikös voikukan lehtiä käytetä salaatteihin, ja sota-aikana sen juurta jauhettiin korvikekahviksi.

Kasvin nimi

Käki kukkui taas. En laskenut määrää, mutta se tuntui käyvän yksiin Yleisradion Elämä pelissä -testin antaman liki 80 vuoden kanssa. En tiedä, oliko tuo hyvä vai huono merkki. Viimeiset tuomen kukkien valkoiset terälehdet satelevat ilmassa, kun pihasireeniin ilmestyy melkein puhjenneita kukkia. Ne ovat valkoisia, samanlaisia kuin aikoinaan mummolassa, ja joita siksi pidän vieläkin kauniimpina kuin violetin värisiä. Ja näyttää pihjalakin alkavan kukintansa. Onpa meillä paljon kauniita lehtipuita. Voisi käydä vielä tarkastamassa kielojen tilanteen, niitä kun on lähellä paljon. Sireenien ja kielojen kukat ovat merkki sydänkesästä, juhannuksesta, vai onko kesä jo pian ohi? Niin tai näin, alkavan kesän tuore vihreys on raikasta. Kasvit puskevat ylös vimmatusti. Tuleeko kasvin nimi juuri siitä, että ne vain kasvavat? Minä vain nuokun.

torstai 5. kesäkuuta 2008

Olenkö hölmö? (luultavasti olen)

Sairaslomalla en ole ollut juuri suorassa yhteydessä työpaikkaani enkä työtovereihini. Tietoinen ja hyvä ratkaisu. Sähköpostiliikennettä olen silloin tällöin seurannut ja tuhonnut suoralta kädeltä suurimman osan viesteistä. Mutta jo otsikoiden perusteella päättelen, että minua odotetaan pian takaisin. Ahdistun nyt suunnattomasti ja kadun, että olen kurkkinut sähköpostia ja huolestutan itseäni työasioilla. Minun pitää olla niistä erossa, "lomalla". Enhän minä voi mitenkään palata entiseen kuin mitään ei olisi tapahtunut: en halua, en kykene. Enkö siis ole vielä valmis, tarpeeksi tervehtynyt menemään töihin, vai onko kysymys väistämättömästä ennakkopelosta, josta selvitään, kun homma oikeasti alkaa? Perhana, ja tämä tapahtuu vielä ennen viikonloppua! -- niinpä, taidan yhä hahmottaa ajan kuin työssä kävijä.

Pannaan silti muistiin: sairaslomalla olemisen ihanuudesta ja kurjuudesta pitää tuonnempana kirjoittaa enemmän.

Rakas, masentunut minäni

Tunnettu brittinäyttelijä – jonka nimeä en tietenkään muista mutta hän oli taannoisen Jeeves-sarjan Jeeves – teki televisiodokumentin maanis-depressiivisyyteen sairastuneista. Kaikki hänen haastattelemansa sanoivat, etteivät halusi noin vain luopua sairaudestaan. Vielä näyttelijä itse, joka myös sairasti tätä vaivaa, sanoi, ettei painaisi nappia, jolla sairauden saisi deletoitua elämästään. Kuolleisuus kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä taitaa olla suuri, joten kaikki eivät pääse mielipidettään esittämään. Mutta ymmärrän tuloksen siten, että sairaus on niin hyvässä kuin pahassakin kunkin elämää, omaa kokemusta ja sitä mitä olen. Sen poistaminen olisi samalla minän amputaatiota. Sairaus on kumppani, jonka kanssa käydä vaikkapa keskusteluja. Tietysti tullaan lähelle sitä veteen piirrettyä viivaa, jonka toisella puolella on sairauteen ripustautuminen tai siihen pakeneminen.

Masennus on ollut kumppanini ties kuinka monta vuotta. Sinnittelin, kunnes viimein tuli se väistämätön stoppi, kun kasvava työstressi pahensi oireita. Vastustin sitkeästi sairaslomaa, olinhan kestänyt lääkityksellä ja lääkärillä käynneillä tähänkin asti. Sitten kärsivällisen lääkärini kanssa käydyn keskustelun jälkeen vain hoksasin, että olin valinnan edessä: joko kaadun ‘kunniallisesti’ Kariniemen tapaan epätoivoisessa tuhoon varmasti johtavassa rynnistyksessä, tai yritän pelastaa sen mitä vielä pelastettavissa kenties oli. Vaikka se merkitsisi ongelmani jonkinmoista julkistumista – varmaan yksi syy vastustukseeni. Olin päästänyt masennuksen liian likelle itseäni. Sitten päätös oli helppo tehdä ja helpotus. Arvatenkin olisi pitänyt toimia aikaisemmin. Kaikella on aikansa.

"It’s a hard way to find out that the trouble is real", laulaa Emmylou Harris kauniissa pienessä laulussaan Hickory wind. Toistuvan keskivaikean masennuksen rakas depressiivinen minäni, en aja sinua pois, saat tulla luokseni kun olet tullaksesi -- ja tunnustan epäröimättä, että toisinaan pyydänkin sinut luokseni. Ja tiedän, että liian usein tulet myös kutsumatta, et jätä minua. Mutta suhdettamme voisimme kehittää. Kirjoitetut sanat saavat ajatukset näkyviksi ja suovat hallinnan tunteen, joka silti on häilyväinen. Sanat ovat sanoja. Ja miksi olo on taas niin voimaton?

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Tänään oli kesäpäivä


Viileästä aamusta huolimatta tuli päivästä lämpöinen ja tuulinen, oikea täydellinen kesäpäivä. Aurinko ja tuuli loihtivat päihdyttävän vaikutuksen, joka kihelmöi iholla vielä pitkään. Kuin olisi kulkenut muusta maailmasta eristetyn kuplan sisällä. Aamulla kirjoittamani tuntuu nyt kaukaiselta ja mitättömältä. Huomenna on uusi aamu ja toinen päivä.

Pieniä kysymyksiä

Tulikohan kirjoitettua depressiivisten silmälasiensa läpi turhan yksiniittinen kuvaus työelämän
kauheudesta? Ehkä, mutta peruskuvion mahdottomuudesta olen vakaasti tuota mieltä. Kiperä kysymys on, miten palata takaisin, kun ehtoihin ei voi vaikuttaa. Jotenkin on myönteisesti löydettävä oma paikkansa? Mitä tehdä ns. kielteisille tunteille, jotka pohjimmiltaan tunteee aidoiksi ja oikeutetuiksi? Jotka sitä paitsi eivät kohdistu vain 'asioihin' vaan ihmisiin. Vaikka joitakin kehitelmiä mielessäni onkin, jäytää epävarmuus mieltä. Ja 'uusi' ote on koeteltava käytännössä, riittävätkö voimat, kun ensimmäinen väistämätön vastoinkäyminen tulee vastaan?

tiistai 3. kesäkuuta 2008

Työelämän mahdottomuudesta

Työelämä on muuttunut mahdottomaksi: organisaatiouudistukset vyöryvät tihenevään tahtiin, eikä minkään vaikutuksia ehditä kunnolla arvioimaan. Kaiken tavoitteena on tehostaa toimintaa, että "ydintehtäviin" voitaisiin paremmin keskittyä. Jokainen mukana ollut tietää, että tämä tavoite tosiasiassa karkaa nykymenolla yhtä kauemmaksi. Johtajat ja uudistajat käyvät samat seminaarit ja puhuvat samalla äänellä, tätä tänään, huomenna tuota. Vastaansanomiseen ei näytä olevan mahdollisuuksia. Emme enää tunne työpaikkojamme, joiden tavoitteet ovat vaihtumassa katsomuksiemme ja arvojemme vastaisiksi. Kysymys ei ole siitä, etteikö pitäisi muuttua, vaan siitä, että emme enää voi mitenkään vaikuttaa muutoksen suuntaan ja keinoihin.

Suuret ikäluokat pelastuvat eläkkeelle, nuoremmat sopeutuvat, kenties. Me noin 50-kymppiset, jotka vielä kasvoimme hyvinvointivaltion ilmapiirissä, jäämme ansaan. Joku tuhoutuu, joku masentuu ja väsyy, joku yrittää sinnitellä eläkkeelle, joku hyppää rohkeasti pois, joku omaksuu notkeasti nykymenon vaatiman supliikin ja asenteet, ja saattaapa joku löytää vielä myönteisiä toiminnan tapojakin. Monet jakavat epäoikeudenmukaisuuden, vääryyden, turhautumisen, voimattomuuden, katkeruuden, vihan ja syyllisyyden tunteet.

Lääkkeistä

Lääkeannostuksen nostaminen on tietysti merkki siitä, etteivät asiat ole nyt(kään) hyvin, vaikka unia näenkin. Cymbalta kyllä aktivoi, ehkä osin selittää blogin aloittamistakin, mutta sen mielialavaikutukset tuntuvat vähäisemmiltä. Lisäksi minulle kerrottiin, että sen tehokas maksimaalinen hoitoannos on suhteellisen alhainen verratttuna eräisiin muihin lääkkeisiin. En kuitenkaan haluaisi enää ottaa Remeronia muuten kuin nykyisen unta antavan pienen määrän.

Huomaan, että tästä aiheesta kirjoittaminen alkaa pelottaa ja ahdistaa, sillä se jo valmistelee syksyn mahdollista työhön paluuta. Lopetan tähän, ja onhan sopivasti päivän seuraavan opamoxin aika.

Unet

Sanotaan unien näkemisen liittyvän masennuksesta toipumiseen: elämään tulee liikettä. Minä näen unia, ja kuten unien kanssa usein, suurin osa niistä unohtuu pian. Miksiköhän? Tietysti voi olla eduksi, ettei kaikkea ole hyvä muistaa, ja mikä onkaan ikävämpää kuin kuunnella yksityiskohtaisia selostuksia toisen sekavista unista.

Jos viitsisi pitää tilastoa, isoin osa unistani osoittautuisi luultavasti sellaisiksi, joissa minua jollain tavalla moititaan, olen syyllinen isoon tai pieneen pahaan ja epäonnistumiseen Sitten on toinen, sanoisinko ‘vastaunien’ luokka. Sille on ominaista, että niissä osaan lentää. Se tuntuu kuin uisi ilmassa. Joskus maasta nouseminen vaatii paljon ponnistelua ja lento jää matalaksi, toisinaan taas kohoaa vaivattomasti korkealle kuin lintu, että melkein huimaa. Näissä unissa on menoa. Pystyy johonkin ihmeelliseen!

Unia on joskus hauska katsoa. Nyt pääasiassa käyttämäni lääke, Cymbalta, jonka annostusta on juuri nostettu, lupaa sivuoireinaan "poikkeavia unia".

maanantai 2. kesäkuuta 2008

Kaulahuivi

Muistan opiskeluajoiltani erään yli 40 -vuotiaan opettajan, miehen, jolla oli tapana pitää ohutta kai silkkistä huivia. Kun nyt katson peilistä omaa kaulaani, näen ettei iho ei ole sileä vaan ikävien vaakasuorien ryppyjen kuvioima. Jokin ääni sisälläni vakuuttaa, etten tunne itseäni lainkaan noin vanhaksi. Ja toinen ääni vastaa, että sinulta onkin jäänyt niin paljon elämää elämättä.

Mitä meille jää


lopulta kuin luonto, kesän kuulaat päivät, yöt, pellonreunan tuulessa hengittävät puut. Tai lintulaudan pienet siivekkäät vieraamme. Talvella näin ison ruskean linnun, jonka heti vaistonvaraisesti tiesin närheksi. Ihmeellinen lintu, johon ei oikein saanut tuntumaa. Se oli varovaisempi kuin talitintit, lennähti pois pienestäkin häiriöstä. Myös tikka oli ruokintapaikan vakiovieras, jota toiset linnut väistivät. Oravapariskunta kävi myös usein, kurkotellen siemeniä hupaisasti pää alaspäin. Loppukeväällä näin pienen olennon, jonka uskalsin määritellä lumikoksi. Sanotaan, että keski-iän tunnusmerkki on, että tajuaa oman kuolemansa. Lintujen ja luonnon tarkkailu voinee liittyä tähän havahtumiseen, siihen lohdulliseen ajatukseen, että on jotain mikä jää ja jatkuu. Lintujen kiihkeä "bongaaminen", teekkarimeiningin sukuinen miehinen harrastus, saattaa valmistaa nuorempia ikäluokkia ikääntymisen seurauksiin.

Mielenjohteesta kävin kirkkomaalla, johon on haudattu jatkosodassa kaatunut isoisäni. Jouluna olen ollut monet kerrat mukana sytyttämässä kynttilää. Oikea kivi löytyi pitkästä rivistä lumen alta. Mäellä tuuli aina kylmästi, kohmeisin sormin liekki saatiin palamaan, ja ytimiin painunutta vilua sulateltiin pitkään. Nyt tuhisi lämmin tuuli, lumenvalkoiset päivänkakkarat pehmensivät hautakivien paririvit, ja kivipenkin lämpö tuntui ikuiselta. Täällä me olimme, kohta illan himmentämällä kirkkomaalla.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2008

Sumussa ja humussa

Muinaisen oppikoulun ruotsin kielen sanakirjasta muistan ilmaisun, "i sus och dus", humussa ja sumussa. Noissa merkeissä ovat sairaslomani lukuisat viikot menneet. Kun muu perhe lähtee aamulla, jään kotiin. Pientä askaretta olisi hyvä toimittaa, mutta yleensä jään makailemaan sängylle, aamulehtihän tuli luettelua jo neljän-viiden aikoihin. Ajatukset eivät kulje, torkahtelee. Asiat eivät tahdo pysyä muistissa, unohtaa pyykin pesukoneeseen, kännykkänsä löytää soittamalla siihen lankapuhelimalla. Kun houkuttelemassani tarmon puuskassa laitoin talven jälkeen ruohonleikkurin kuntoon, unohdin sulkea öljysäiliön pienen keltaisen korkin. Ehdin ajaa tovin, ennen kuin huomaisin, että öljy pärski ympäriinsä. Onneksi löysin pudonneen korkin ja jaksoin vielä siivota sotkun.

Aikomukseni olisi palata töihin kesäloman jälkeen, vaikka huomaan, että lääkärini suhtautuu tähän epäilen. Enkä ole itsekään niin varma. Eniten pelottaa, että olen kadottanut ajattelu- ja keskittymiskykyni – kenties tämän takia aloitin tämän blogin kirjoittelun. Tiedän, että minun pitää miettiä uusi kuvio omaan työntekoon ja sovitella se työyhteisön toimintaan ja suhteisiin. Ja tuskallisen varmasti tajuan, että tuo on helpommin sanottu kuin tehty.

Numeroiden taikaa

Käki kukkui viime viikolla. Kuusi kertaa. Mikäli uskoo vanhaan kansaan (ja miksi emme uskoisi), elinvuosia ei ole jäljellä tuon enempää. Mutta tässäkin asiassa kehitys kehittyy. Nimittäin Yleisradion nettisivujen Elämä pelissä -testi ennusti todennäköiseksi elinajaksi 76 vuotta. Kun tein testin muutaman viikon päästä uudestaan, tulos oli jo 81 vuotta. Olisikohan testiä jotenkin uusittu, sillä tällä kertaa se vielä ilmoitti oikein valokuvan kanssa, että vastauksissani muistutin läheisimmin Pekka Haavistoa. En tiedä, miten tähän tietoon olisi pitänyt suhtautua.

Tohtori.fi -sivuilla olevan lyhennetyn Beckin masennusinventaarin tulos on ollut viimeiset kuukaudet itsepintaisesti 14 pistettä, mikä vastaa keskivaikeaa masennusta ja on siten muodollisen diagnoosini mukainen. Aikaisemmin parempina aikoina olen saanut pisteitä, jotka ovat tuskin yltäneet lievän masennuksen tasolle. Merkille pantavaa nykyisissä oireissa on kokonaisvaltaisuus, sillä jokaisesta kysymyksestä tulee vähintään yksi piste. Tulkintani on, että niin kauan kuin työkuntoni on avoin, mielialani pysyy jotenkin lukittuna.

Entiset tuulet


Jokunen kesä sitten istuin mökkipihan ilta-auringossa ja havahduin panemaan merkille, että oli erilaisia tuulia. Pellon reunan puissa kiertävä tuuli taivutti eri tavalla erilaisia puita ja oli kuulevinaan, että kustakin syntyi aivan omanlaisensa ääni: suhiseva, värisevä, sihertävä, silittelevä.

Olisin saattanut laatia tuulista ainakin karkean luokittelun. Se jäi, kun en jaksanutkaan. Yksi tuuli, iso sellainen, jäi mieleen. Sen ääni on kuin ikkunan läpi kuultu kaukaisen sateen jatkuva pauhina. Sen tajuaa, jos pysähtyy metsän keskellä kuuntelemaan ympäröivien korkeiden havupuiden oksistojen kumeaa, välillä huokailevaa huminaa.

Ruotsalainen historijoitsija, jonka nimeä nyt en tietenkään pysty palauttamaan mieleeni (alkoi E:llä), on kirjoittanut kirjan. Oliko sen nimi hiljaisuuden historia? Kirjan alussa hän kertoo havainnostaan, joka tuli, kun hän katsoi avoimesta ikkunasta talviselle kadulle. Liikenteen meluun tuli hetkeksi kumma tauko. Juuri tuolloin hän kuuli, kuinka lumi satoi maahan, siis millainen ääni lumisateesta syntyi. Äänen hän kuvasi jotenkin kirskuvaksi tai vinkuvaksi.

En ole kuullut lumisateen ääntä. Mutta lukion englannin kielen kirjasta, kohdasta jossa opetettiin verbien aikamuotoja, on mieleeni jäänyt kauniina pitämäni lause: "The snow fell all night": lunta satoi koko yön. Siinä on mielleyhtymä katulampusta, jonka pehmeässä valokiilassa lumihiutaleet rauhallisesti ja ilman taukoa leijailevat yössä alas, lopulta peittäen maan, aivan kenenkään näkemättä, äänettömästi. Aamulla voit nähdä jonkun pikkueläimen jäljet lumessa.