tiistai 30. syyskuuta 2008

Viimeiset kurjet


Sateesta suttuinen aamu selkeni, pilvet kulkivat yhä kiivaammin, ja kohta taivas kirkastui ja pesi kasvonsa auringonpaisteessa. Jos sulki silmänsä, lehtipuiden suhina ja kahina olivat kuin suvituulessa.

Kävellessäni peltoa halkovaa tietä en kuullut muuta kuin pikkulintujen ääniä. Kurjet ovat sitten muuttaneet. Erehdyin, sillä pian kantautui tuttu alkulinnun torviääni, ja taivaalle ilmaantui kolme kurkea. Hyvästi, näkemiin, bon voyage, vielä tapaamme, toivottavasti.

Lintujen ruokintapaikalle laittamani auringonkukan siemenet olivat kadonneet. Talven ennus sekin. Luonto on lähdössä ilmastotalkoisiin.

maanantai 29. syyskuuta 2008

Viattomuus

Ajattelin tahallisen lapsellisesti, että elokuvien vaihtuminen mustavalkoisista värillisiksi merkitsi maailman muuttumista vanhanaikaisen viattomuuden tilasta kyynisyyteen ja rappioon, jossa ei ole mahdollisuutta yksinkertaisuudelle ja rehellisyydelle. Vähän samaan tapaan kuin siirryttäessä mekaniikan maailmasta, jonka kaikki ymmärsivät, elektroniikan maailmaan, jossa toimitaan ikään kuin aineettomasti valikoissa liikkuen ja erilaisin klikkauksin.

Äsken luin uutisen, että tupakkateollisuus maksoi suuria summia Hollywoodin tähdille jo 30-luvulta lähtien. Korruptiota siis ovat Casablankan baarin savut. Ja katkeroituneena keuhkosyöpään kuoli mainoksen Marlboromieskin. Se siitä sitten.

sunnuntai 28. syyskuuta 2008

Massamurha on tappamisen maksimointia

Yhteiskuntamme on menossa hirvittävään suuntaan. Tästä todistavat tapahtumat, joita emme tohtineet kuvitella painajaisissakaan. Tämä tunne on minulla ollut pitkään, vaikka en kykene yhteiskunta-analyysia esittämään. Ahneus ja oman edun tavoittelu sekä tasa-arvon ja heikompien unohtaminen tulevat ensimmäisinä mieleen. Eivät tappajat ole yksinäisiä susia, eivätkä pode yhteisöllisyyden puutetta, vaan samaistuvat ihmisvihaajien ja yli-ihmisoppiensa yhteisöihinsä, joilla on maailmanlaajuiset verkkonsa.

Mutta nykyinen suomalainen yhteiskunta ei tarjoa sen ‘häiriöherkimmälle’ ihmisryhmälle, nuorille, reilua näkymää ja samaistumista rakentavaan elämänmenoon. Dynamiittia ovat miehet, joiden toimintamalliin kuuluu aggression suuntaaminen pikemminkin ulos- kuin sisäänpäin. Maailmassa ei ole ennustettavuutta, joka asettaisi elämän uomiinsa. Epävarmuus luo pelkoa, alistumista, hiljaista vihaa, vaikka mitä. Epävarmuutta myös tuotetaan, sillä meitä hallitaan, suljetaan suut.


Maksamme edellisen laman hintaa, kuulostaa kliseeltä. Tai tarkemmin, maksamme hintaa siitä laskelmoivasta piittaamattomuuden hengestä, joka on saatellut laman jälkeistä elämää. Kun pääministeri Vanhanen tuomitsee Kauhajoen tapahtumat kylmäverisenä murhatyönä, eikö hän todella havaitse niiden yhteyttä siihen pelkästään tehokkuutta jumaloivaan ajattelutapaan, joka myrkyttää koko yhteiskuntaa. Massamurha on tappamisen maksimointia.

Miksi koulumurhaajat tappavat itsensä? Siksi, että heidän on mahdotonta kohdata se suru ja tuhansien tunteiden vaste, joka heidän tekonsa saa aikaan. Itsemurhassaan he tulevat myöntäneeksi tekonsa vääräksi. Ja surmattujen läheiset ja me muut jäämme jatkamaan matkaamme surullisten laulujen maassa.

perjantai 26. syyskuuta 2008

Lähellä kavala maailma

Miten voit ajatella,
kun ruma tulee iholle?
Mitä teet,
kun vääryys saa vallan?
Miten autat,
kun ystäväsi on hädässä?
Miten voit elää,
kun paha tulee liki?
Mitä sanot,
kun haikala tulee vastaan?

Et voi lähteä,
et sulkea silmiäsi ja korviasi.
Et voi tehdä
kuin kirjoittaa tämän.
Ottaa lääkkeesi.

Maa ei pidä jalkojesi alla.

torstai 25. syyskuuta 2008

Hallitus ei eroa

Roskapankki
imuroi piilossa olevat riskit,
erittelee pääministeri, ja
Amerikan veronmaksajien uhrimieli
ratkaisee.
Hyvinvointivaltion perustaa on vahvistettu vaali vaalilta,
ja tuloksiakin alkaa näkyä.
Rekat, täynnä autoja, ovat valmiina jonossa.
Osaamisen osaamista vahvistetaan.
NATO:n kannattaminen raikastaa ulkopoliittista keskustelua.
Jos puhe innovatiivisuudesta ratkaisee, ei Suomella ole hätää.
Enemmistö on yksimielinen.
Dieselautolla osallistuu ilmastotalkoisiin.
Läpinäkyvyys on täytettyjen lomakkeiden mappi.
Hallitus ei eroa.


Unta ja unia

We are such stuff as dreams are made on
and our little life is rounded with a sleep.

Prospero --- Shakespeare

lauantai 20. syyskuuta 2008

Sanat karkaavat


En jaksa enää kirjoittaa...
ja
jos ohitan mahdollisten syiden luettelemisen,
päädyn, mistä aloitin,

en jaksa.

Sanat karkaavat sormilta.


Silti... syyspellolla näin kurkia kuten olin vielä toivonut,
jopa pienen parven tapio rautavaaran valkoisia joutsenia. Ja sain kuvan aivan pikkuruisesta marjasta, punaisesta, mikä lieneekään.

perjantai 19. syyskuuta 2008

Uuvuin

Veli,
joko uuvuit,
joko heitit toivosi.
Väsynyttä kättä leikkaa
julma sirkkeli,
ajatuksen säteellä
ei yhtään ystävää.


Tuomari Nurmio: Aaavaaa preeeriaaa

torstai 18. syyskuuta 2008

Takaisku

Kaikki ne ikävät asiat, jotka lopulta nujersivat minut sairaslomalle, iskivät vasten kasvoja. Eivät suoraan omiani vaan työtoverin, joka peri niiden hoitamisen. Tunsin suurta murhetta, ahdistavaa syyllisyyttä ja vihaista kiihtymystä -- olin kirjaimellisesti palannut kevään pahoihin aikoihin. Nyt en tiedä, mitä tehdä. Ehkä viikonloppu laimentaa tuntemuksia.

Mutta tiedän, etten pääse piiloon työelämän pahaa. Meidät on ajattu seinää vasten, vailla mahdollisuuksia. Tähän on tultu siksi, että asioita tuntemattomat ja vastuuttomat ihmiset ovat saaneet vallan vähän kaikkialla. Leikkaukset ja päähänpotkimiset, "johtajuus", loukkaaminen, jyrääminen ja pelotteleminen ovat heille pelkästään sulkia hattuun, kuin irtisanomiset yritysjohtajille. Heillä kaikilla on samanlainen velton nariseva ääni, joka viestii, että sanotpa mitä tahansa, mikään ei muutu, milliäkään. Miten näin on päässyt käymään?

Mustaa, mustaa.

Voiko tappamisen sovittaa

Kuumeessa maatessani katsoin DVD-elokuvan, A History of Violence, jota mainostetaan kahden Oskarin ehdokkaana. Se on tyypillinen usalainen elokuva, jossa väkivaltaa käsitellään tyypillisen usalaisesti. Kunnollinen perheen isä paljastuu sattumalta entiseksi päteväksi tappajaksi, joka haluaa nollata synkän menneisyytensä ja elää perheensä kanssa amerikkalaista unelmaa. Kun entisyys tulee esille, joutuu päähenkilö oikeutetuntuntuisesti – kuinkas muuten – tappamaan laskujeni mukaan ainakin yhdeksän pahaa heppua.

Vaikka loppu jää hieman auki, perhe (lapset ja vaimo) tuntuu hyväksyvän tuloksen. Myös mies, vaikka naamaansa ahdistuneesti väänteleekin, tuntuu ajattelevan, että kyllä tämä tästä vielä.

Sanotaan nyt latteasti, että traumapsykologinen näkökulma puuttuu täysin. Omat sotaveteraanimme voisivat kertoa paljon uskottavampia tarinoita ja kokemuksia: tappaminen ja kuolema jättävät lähtemättömät jälkensä.

Usalainen yhteiskunta tuottaa jatkuvasti tämmöisiä elokuvia, koska niillä perustellaan tuon yhteiskunnan ytimellinen väkivaltaisuus. Tämä on vastemielistä. Olisiko tällä tekemistä suurvalta-aseman kanssa, sillä eihän Venäjällä, Neuvostoliitossa ja taas Venäjällä, ihmishenki ole ollut arvossaan. (Onko muuten missään?)Venäläisten perustelut vaan ovat onnettoman kömpelöiltä. Heiltä kun puuttuu rokken rolli.

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Pieni odotus

Kun kuljet kesällä, odotat ilman täyttyvän lintujen laulusta, vai odotatko?
Kun kuljet syksyn maisemassa, odotat hiljaisuutta.
Jos muutat hieman asennettasi ja heristät korviasi,
kuuletkin monenlaisia lintujen ääniä, vai kuuletko?

tiistai 16. syyskuuta 2008

Hän ei pidä minusta

Tiedän Henkilön, joka ei pidä minusta. Tämä ei tarkoita, etteikö olisi muitakin, mutta nyt on puhe Hänestä. Hän työskentelee eri osastolla, joten tapaamme harvoin, lähinnä joissain kokouksissa.

Ihmistuntemukseni ei ole kehuttava mutta olen oppinut luottamaan intuitiooni, mitä se sitten onkaan. Se sanoo, ettei hän pidä minusta. Jos satumme istumaan samaan kahvipöytään, herra varjele, voin melkein nähdä hänen niskapiikkinsä nousevan ja olemuksensa muuttuvan varautuneeksi, välinpitämättömyyttä viestittäväksi. Tuskin hän minua voimaperäisesti inhoaa tai vihaa, ei vain pidä. Lapsilla on tapana luokitella ikätoverinsa niihin, joista tykkää ja niihin, joista ei tykkää. Minusta ei tykätä.

En tiedä, miksi hän ei pidä minusta. Emme ole koskaan riidelleet mistään, emmekä ole tekemistä toistemme kanssa. Saattaa olla, että hän on saanut syystä tai toisesta minusta ensivaikutelman, ettei minun kanssani tule juttuun. Voin itsekin nimetä monia ihmisiä, joista en vain ole pitänyt ihan ensitapaamisesta lähtien.

Jos tästä ei ole kysymys, luulen, että hän on kuullut minusta joskus väritettyjä tarinoita. Mutta tällekään asialle en voi mitään. Olisi kummallista ja joka tapauksessa turhaa mennä enää puhumaan ja esittämään oma versionsa.

Mikä tökkii? Ei varsinaisesti mikään. En menetä yöuniani hänen takiaan, ja on aika yhdentekevää, mitä hän minusta ajattelee. Silti. On epämieluisaa, että jollakin on kielteisiä tunteita itseäsi kohtaan, ainakin, jos pidät niitä perusteettomina. Kunnon vihamies on reilumpi vaihtoehto.

Tykkäänkö minä hänestä? En, juuri sen takia, näin sanon itselleni, koska hän aloitti ei-tykkäämisen. Välttelen. Ja onhan hänellä lisäksi aika iso ego ja luuloja itsestään.

Miksi kirjoitin? Siksi, että tahdoin saada tuon mielessäni kuitenkin palloilleen asian päivänvaloon, nähtäväksi ja mutusteltavaksi. Tuollainen pikkumörkö se sitten oli.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Varaudu

lamaan
myrskyihin ja märkään sateeseen
talveen, tavalliseen ja epätavalliseen
petokseen
tyhjiin ikkunoihin
verkon ongelmiin
pääministerin puheeseen
verokortin lähettämiseen
maailman pelastumiseen ja loppumiseen
puolimaratoniin
vanhempain iltaan
että presidentin suupielet ovat lehtikuvissa aina alaspäin
että pienet pojat muuttuvat suurmiehiksi
pintaremonttiin ja kirpputoreihin
satunnaisiin jälkiin
ja unettomiin aamuihin
uusiin lauluihin
saavutettujen etujen menettämiseen
hankkeeseen
kompastumaan kaupan edessä
sm-liigaan
uudistajiin
itsemurhaan elokuvassa
ja vaihtamaan hammasharjasi joka kolmas kuukausi.

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

Syysmusiikkia


Sain 'musikaalisen haasteen', johon seuraavassa vastaan julkisemmin.

Lyhyen blogihistoriani aikana olen kirjoittanut masennuksen ja työelämän ohella eniten luonnosta ja musiikista, joten on pakko ottaa haaste vastaan. Kummallista, minulla on kyllä mielessäni kesämusiikkia ja talvi- ja joulumusiikkia, ja onpa masennusmusiikkiakin, mutta syksyyn ei yhdisty mikään erityinen. Mutta mainitaan lonkalta seuraavat:

1. Linda Ronstadt: 'Feels like home' (josta taisin äsken kirjoittaakin). Tätä kuuntelen nykyään usein, sillä tulkinta on paneutuva ja huolellinen. Simppeliä, johon menee vain mukaan. Syksyn vihmoista on hyvä tulla kotiin läheistensä pariin.

2. Tapio Rautavaara: 'Kulkuri ja joutsen', mihin idea tuli nyt viikonlopun ItaSanomien yleisöäänestyksestä, jonka voitti Päivänsäde ja mennikäinen. Rautavaara laulaa maanläheisesti ja miehekkäästi, ja Kulkurin sanoma on luontoon kuulumisesta avautuva vapaus. Voi lähteä itsekin lentoon. Myönnettäköön, että nuo tunnelmalliset kulkurihommat sujuvat paremmin kesällä kuin syksyllä.

3. Emmylou Harris: 'Little bird', joka meidän lasten yksi suosikki. Tarttuva sävelmä, jonka "inkavaikutteet" vahvistuvat loppua kohden. Tämä on vuodenaikaan liittymätöntä musikkia. Ajattelin jossain välissä yrittää kääntää sanat.

4. Maija Vilkkumaa: 'Hiuksissa hiekkaa' -- tulihan se sieltä jostain alitajunnasta. Kesästä syksyyn, todenoloiset tunnelmat, jotka monet ovat noin kokeneet.

5. Ja kun oikein muistelin, tulee mieleeni The Allman Brothers Bandin vinyylialbumi (Brothers and Sisters, 1976), jonka valokuvat eivät syksyisimmiksi enää voisi tulla [ohessa].

Syksyn häilyvä aurinko











lämmittää ikkunalasin taakse

ja tulee tervehtimään pilvienkin takaa
kimmeltäen sotkuisen maan ja vielä vihreiden lehtien kosteilla pinnoilla.
Maailma pienenee

kun auringon valon muuttuu kajastukseksi.
On ilmaston muutoksen aika.

perjantai 12. syyskuuta 2008

Ihmisen koti?



Muistan vuosia sitten huomanneeni kirjan, jonka nimi oli ‘Kaupunki on ihmisen koti’. Kirjaa en lukenut. Aavistelin, että nimi oli tarkoitettu haastamaan perinteinen ajatustapa, jossa maaseutua pidetään ihmisen luonnollisena elämän piirinä.

Suurin osa meistä elää kaupungeissa, tosin maaseutukulttuurin piirteitä sisällään kantaen. Koti on siellä, minne olet asettautunut, rakennus, jonka oven avattuasi tunnet olevasi turvassa. Ja kadut ja polut, joilla liikut ilman karttaa. Ympärilläsi on merkityksellisiä paikkoja, joihin et tavallisesti tule kiinnittäneeksi erityistä huomiota.

Kun raskaan työviikon päätyttyä sain noin vain ajatuksen, että, hei, ajanpa tästä mökille nukkumaan, menin kirjaimellisesti kaupungista maalle, ja saavuttuani perille tuntui, että olin tullut kotiin – siitä huolimatta, etten ole koskaan oikeasti elänyt maalla, lapsuuden mummolakesiä, varmaan merkityksellisiä sellaisia, lukuun ottamatta, ja siitä huolimatta, että muu perhe oli siellä toisessa kodissa.

Täällä on toisin kuin kaupungissa. Maisema on selkeä, puut ovat hiljaa, on syksy ja tyhjää, lämpöä on vain sinussa. Maisema tuntuu ikuiselta, melkein juhlalliselta. Tämä ei ole pyhää maata, vaan palanen suomalaista pihapiiriä metsän keskellä. Olet yksin ja solmittuna johonkin isompaan, josta olet tullut ja johon vielä kuulut. Sille ei yksinkertaisesti ole sanoja.

Tulet sisään ja kirjoitat nuo lauseet.


torstai 11. syyskuuta 2008

Toinen puoli

Intoilin aikaisemassa blogissani maalailemaan syksyn ihanuutta. Syksyllä on toinen, ikävämpi puolensa. Nimittäin syysflunssat. Koko perhe makaa sellaisen kourissa. Yllättäen siihenkin sopeutuu, vaikka totuttu elämänmeno äkkiä sotkeutuu tyystin. Hieman pinnistelen löydän myönteisen seikan: kuumehorteinen tila saa sinut seikkailemaan valveen ja toden rajoilla ja saatat nähdä yllättäviä unia ja (houre)kuvia. Karmean ihanaa, eikös. Ja sitten tulee se tunne, että nyt olo helpottuu ja melkein tiedät, että siitä alkaa parantuminen.

On syksyllä kolmaskin vähemmän hauska puolensa. Metsässä liikkuessasi jännität, törmäätkö vekkuliin hirvikärpästen parveen.

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Kadoksissa

Olin kerran äidin kulta
ja isin pikku tyttö
arvokkaampi kuin timantti
ja rakastetumpi kuin helmi
sydämeni oli täynnä myötätuntoa
ja otsani täynnä kiharoita
nyt ei ole mitään
ja olen kadoksissa
tässä maailmassa

He kohtelivat minua kuin karjaa
leikkasivat minut kuin heinän
veivät lapseni
ennen kuin he syntyivät
voit syytää perhettä
voit syyttää sotaa
voit syyttää saatanaa
se ei minua liikuta enää
Olen kadoksissa tässä maailmassa

Minua kidutettiin erämaassa
minut raiskattiin pellolla
minut murhasi valtatie
ja minun huutoni kaikuivat turhaan
minun vereni on vuorilla
minun vereni on hiekassa
minun vereni virtaa joessa
joka nyt huuhtelee heidän käsiään
Olen kadoksissa tässä maailmassa

Enkö saa ketään todistamaan tätä epäpyhää tarinaa
oliko Jumala ainoana katsomassa ja kuulemassa
itkuni kun kaaduin

Voi, sinä elävien joukossa
voitko muistaa minua lainkaan
voitko kirjoittaa nimeni
yhdellä sormen liikkeellä
rikkonaiseen ikkunaan
tai unohdettuun aitaan
joka ulottuu aina sinne
missä taivaan kyyneleet satavat

Olen kadoksissa tässä maailmassa

Olen kadoksissa tässä maailmassa
Olen kadoksissa tässä maailmassa

Emmylou Harris (2003): Lost unto this world


P.s. Tämä on E. Harrisin toinen masennuslaulu, järkyttävä.

tiistai 9. syyskuuta 2008

Milloin jokin loppuu?


Äsken poistin blogini profiilista lauseen "[en tiedä mihin] tämä kesä päättyy." Kalenterin mukaan kesä on päättynyt, ja minultakin ovat kesäaiheet ehtyneet. Mutta tarinan voi aina kertoa toisin. Se voi saada jatko-osia – mistä mieleen tulevat amerikkalaiset saippuasarjat, joissa kerran kuolleet henkilöt palaavat pienen breikin jälkeen epäuskottavan selityksen saattelemina takaisin vihaamaan, rakastamaan ja juonimaan.

Kun kahden vuoden päästä muistelen mennyttä kesää, saattaisin todeta, että sairaslomani oli alku myönteiselle muutokselle ja uudelle elämälle. Tai sitten voisin todeta, että sairaslomani oli ennus, etten pysty saavuttamaan toimintakykyäni ja edessäni on sairastelun ja ennen aikaisen eläkkeelle jäämisen näkymä. Tai saattaa olla, etten olisi kirjoittamassa tarinaani, vaan sen tekisivät jotkut muut.

Loppuvatko tarinat? Varmaankaan eivät, niin kauan kun on kertojia. Jos kohta tarinat eivät meistä itsestämme olisikaan, olemme varmasti mukana ihan pienenä säikeenä.

maanantai 8. syyskuuta 2008

Voitko kuulla minut nyt



Voi, muurit ovat sulkeutumassa
luissani sen tunnen
kuin vesi leukaani asti kohoaisi
taas yksi pitkä yö yksin
mennä voisin kaupungille
saisin puhua liikaa ja nauraa liian kovalla äänellä
mutta jos olen jo alas matkalla
voin yhtä hyvin tungeksia mukana

Voitko kuulla minut nyt

Voi, mitä kaikkea voisin kertoa
joskus minulla meni tosi lujaa
teemme oman taivaamme
ja oman helvettimme
yrittäessämme toiselle puolelle päästä
mutta jokainen päivä päättyy samaan
yksi askel eteen, kaksi taakse
kuin vanhassa mykkäelokuvassa
zuumaa lähelle, häviä sitten mustaan

Voitko kuulla minut nyt

Miten taakasta tuli
niin painava
kannoin murhettani
kuin kruunua
paha tulva painaa
patoa
ja tarvitsen apua
jotta pysyisin pystyssä

Mutta painun alas kuin kivi
yksinäisyyteen jossa elämäni elänyt olen
kylmimpään paikkaan minkä tiedän
tässä vain loppuun asti odotan
lähetän oman SOS:n
viestin pullossa merelle matkaan
jossa lukee vain “sielu hädässä”
mutta kukaan ei koskaan vastaa

Voitko kuulla minut nyt
Voitko kuulla minut nyt
Voitko kuulla minut nyt


Emmylou Harris (2003): Can you hear me now

P.s. Tämä on ‘masennuslaulu’, jonka kirjoittaja ja esittäjä, E. Harris, on varmasti kokenut jotain samanlaista.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Syksy


Joku pitää itseään kesän lapsena, toinen hullaantuu talven selkeyteen, ja kolmas tuntee heräävänsä keväällä muun luonnon kanssa. Minä pidän syksystä. Kesä on ihanaa aikaa, kun voi imeä auringon säteitä, lämpimät tuulet puhaltavat, luonto on täynnä värejä ja elämää, uuvuttavaan kylläisyyteen saakka. Kuka ties on siksi tarpeen, että ilmaa hiljalleen viilenee ja erkaannutaan haikeasti kesästä.

Kristiina Hautala laulaa kauniisti:


Elokuu, minut syksyn syliin
vie hiljaa varoen

Kesän polttavan suudelma huulillain
en tunne hallan henkäystä otsallain.

Syksyn pimeys antaa suojan, toisin kuin kevään ylikirkas, kaiken paljastava ja aukileikkaava valo. Voit kadota pimeään, olla poissa, eikä kukaan näe silmiäsi.

Syksy on armelias, eikä kysy toimintaa niin kuin kesä. Voi asettua aloilleen, katsoa lämpimästä ulos ikkunasta, jota ahkera sade pesee.

Syksyn synkkyys antaa masentuneelle mielelle lohtua, myötävärähtelee apeuden kanssa, ja voi olla yhtä maailman kanssa.


Syksyllä voi kävellä autioituvassa metsässä, joka hetkellisesti täytyy askeltesi rahinasta.


Syksyn pilvet ovat nopeita ja vaihtuvia. Et pysy niiden perässä.


Syksy antaa viileää pirteyttä, joka saa lukemaan kiinnostavan romaanin ja aloittamaan uuden harrastuksen.


Ensilumi peittää syksyn pois.

perjantai 5. syyskuuta 2008

Odotuksia


Sairaslomista on kaikenlaista puhetta. Kuulin, kun joku otti sairasloman pelikortiksi: jos käy niin tai noin, minä jään sairaslomalla. Mistäpä minä puhujan taudit ja tilanteen tietäisin, mutta hieman tuntui pahalta. Ikään kuin oma sairaslomani tulisi samalla mitätöityä jonkinlaisena taktisena manööverinä.

Askarruttaa, miten kertoa omalle pomolleen tilanteestaan. Ymmärretään hyvin, ettei sairaslomalta palannut ole heti entisessä iskussaan. En itsekään tiedä, ja tuskin kukaan muukaan, miten kauan toipuminen entiselleen vie aikaa. Viisas lääkärini arvioi, että kysymys on pikemminkin vuosista kuin kuukausista. Kuviota mutkistaa sekin, että joillakin alueilla voit toimia hyvin, joillakin toisilla palautuminen on hitaampaa.

torstai 4. syyskuuta 2008

Murhetta tuulessa



Kuulen tuulen pehmeästi huokaavan
jokaisessa pensaassa ja puussa
itkee sydämein
kun olet minusta erossa

Kun olemme erossa, rakkaani
on tuuli murheellinen
kun olemme erossa, rakkaani
lohduttaa tuuli murheellinen

Kun lähdet aamulla
ja askeleesi loittonevan kuulen
Vaikka ainutkaan lehti ei liikahda
koko päivän tuulen tunnen

Kun olemme erossa, rakkaani
on tuuli murheellinen
kun olemme erossa, rakkaani
lohduttaa tuuli murheellinen

Vanheneva rakkaus, sanotaan
on kuoleva ja pois haihtuva
kuitenkin taipaleemme yhteinen
on kuin päivä kirkastuva

Kun olemme erossa, rakkaani
on tuuli murheellinen
kun olemme erossa, rakkaani
lohduttaa tuuli murheellinen

Kun olemme erossa, rakkaani
on tuuli murheellinen
kun olemme erossa, rakkaani
lohduttaa tuuli murheellinen
lohduttaa tuuli murheellinen


Emmylou Harris (1979) – Sorrow in the wind


Ps. Tämä on E. Harrisin toinen 'tuulilaulu' . Sen kääntäminen oli kinkkistä,
sillä piti löytää loppusointujakin.


keskiviikko 3. syyskuuta 2008

Kaksipiippuista

En ole pysynyt ihan takarivissä, vaan innostuin muiden mukana ottamaan kantaa joihinkin työtä koskeviin tärkeisiin kysymyksiin. Reipastumisen merkki, totta kai, ja sitä paitsi oli kiinnittämässä minua takaisin työyhteisöön. Mutta aktiivisuudesta saa maksaa toisenlaisenkin hinnan. Työasiat alkavat pyöriä mielessä ja häiritä mielenrauhaa, raja työn ja muun elämän välillä hämärtyy. Tuttu kierre, jonka syöveriin en haluaisi taas upota.

Tiedän, että pitäisi löytää tasapaino. Ja epäilen, että tasapaino on tässä vaiheessa pidättyvyys aloitteellisuudessa, siis taustajoukossa pysytteleminen. En usko, että minulla olisi kummoisia reservejä käytössäni. Pitää suojella itseään. Paha vain, että kun nyt olen tehnyt liikkeen aloitteellisuuteen, minuun kohdistuu lisää odotuksia. Vielä pahempi on, ettei erityisiä suojattuja takarivin paikkoja nykytyöelämässä ole lainkaan.

tiistai 2. syyskuuta 2008

Jussin pilli

Kuljen työhön vanhan omakotialueen kautta. Eräänä aamuna kiinnitin huomiota eräällä tontilla olevan pihasaunan savupiippuun. Se, tai oikeammin piipun peltinen jatke, oli kahden metrin korkuinen. Kun sauna oli pieni kuin leikkimökki, syntyi hassu vaikutelma.

Voin melkein kuvitella, mitä oli tapahtunut. Lyhyen hormin takia uunin veto oli ollut ainainen ongelma, etenkin kesällä, jolloin pihasaunaa eniten käytettiin. Arvatenkin Lämmittäjällä oli omat kärsivälliset niksinsä tulen sytyttämissä, mutta ongelma säilyi ja turhautti. Saattoipa asiasta olla torailua puolisojen kesken, kunnes elintasosiipeen rakennettu sisäsauna ratkaisi kysymyksen. Paitsi Lämmittäjän mielestä, joka kuului puulämmitteisen saunan kompromisseja tekemättömään koulukuntaan. Periksi hän ei antanut ja näpräsi autotallin nurkasta löytämästään peltiputken pätkästä lisäpiipun. Pettymyksekseen ei sekään paljon apua tuonut, ja sitä paitsi syysmyrsky väänsi sen kallelleen.

Viimein Lämmittäjämme sai tarpeekseen ja tilasi peltisepältä semmoisen jatkeen, että varmasti vetää vaikka matalapaine työntäisi vanhoja mummoja taivaan täydeltä! Ja varmaan vetääkin. Ja saattoipa tapahtumia tarkkaillut naapuri kutsua luomusta ilkikurisesti "Jussin pilliksi".