Proaktiivisuus on alamaisuutta

Sanoilla huijaamisen päättymättömässä ketjussa on vuorossa sokeri pohjalla, nimittäin proaktiivisuus. Sana opastaa suhtautumaan “haasteisiin” – kuten ikäviin ja tavallisesti järjettömiin organisaatiomuutoksiin – tyynen rakentavasti: etsimään mahdollisuuksia sen sijasta, että asennoidutaan yksioikoisen torjuvasti, siis reaktiivisesti. Jupisemisen ja ei-huutojen sijasta yritetään kääntää tilanne omien etujen mukaiseksi. Ja mikäs sen oivallisempaa.

Mutta. Proaktiivinen asenne johdattaa hyväksymään kaikki muutokset annettuina, sellaisina, joihin vain on sopeuduttava fiksusti. On hyödytöntä vastustaa, torjua ja kapinoida. Sehän olisi pään lyömistä seinään. Lähtökohtana on “realistinen” arvio: muutokset tulevat aina ulkoapäin annettuina pakkoina, siis sanellaan, eikä niihin siksi voi vaikuttaa.

Asenteena proaktiivisuus vie henkiseen orjuuteen ja alamaisuuteen. Se kehittää viekkautta, ei rohkeutta. Se terävöittää pelisilmää ja lobbaustaitoja, mutta ei rakenna sellaista päätöksenteon kulttuuria, jossa uskotaan ihmisten omaan harkintaan ja ongelmanratkaisuun.

Proaktiivisuus on “uudistajien” – kehittämispäälliköiden, (muutos)johtajien ja muiden isojen poikien ja tyttöjen – filosofia, niiden, jotka toimivat yhteiskunnallisen vallankäytön hyväpalkkaisina juoksupoikina. Heidän proaktiivisissa silmissään me muut olemme mahdollisia häiriköitä. Me emme tajua “uudistusten välttämättömyyttä” ja “innovatiivisuutta”, emme myöskään kokonaisuuden etua ja saati omaa parastamme. Tätä he kutsuvat “muutosvastarinnaksi”.

Alussa pomot kokivat proaktiivisuuden kunnialliseksi keinoksi puolustaa oman laitoksensa etuja. Nyt he ovat tästä ajattelutavasta luopumassa samaistuessaan ilman tunnonvaivoja yläpuolellaan olevaan. Tämä näkyy siirtymisenä “kuulemiseen” ja käskyttämiseen, jota arvostetaan “johtajuuden osoittamisena”. Siitä saa sulan hattuun, prenikan rintaan ja parhaassa tapauksessa kutsun linnan juhliin.

P.s. Tämä oli proaktiivinen kannanotto, eikös ollutkin?