Satuin selailemaan Yrjö Jylhän runokokoelmaa (1945), erityisesti sen sota-ajan runoja. Jylhähän toimi komppanian päällikkönä. Löytyi runo, joka kertoi päällikön ajatuksista lähettäessään miehiään tehtävään, josta kaikki eivät palaisi – “On katseeni hellä, mut käskyni kovat/ mitä mielessä mietin, sen suuni salaa/ sanat jääväämättömät ovat.” Samoin kuin runo, joka kertoi nuorukaisesta, joka sivuutti äitinsä huolen – “en ennätä rauhantöihin/ kun kutsu on rynnäköihin”. Oli runo, jossa katsottiin erilaisia suhtautumisia sotaan, “miten kunkin oli saanut mietteisiin/koti, taistelu, kuolema, rauhankaipuu.”
Järkyttävin on Viimeinen virsi, arvatenkin tehty talvisodan synkimpinä hetkinä, kun “katseemme tyhjää luotaa/kuiluun pohjattomaan”. Tämä runo alkaa kuvalla korsussa, joka joutuu keskityksen kohteeksi – “Raskaasti kattohirteen/kuolema kolkuttaa/veljet, yhdymme virteen/ koska jo huojuu maa.”
Allamme aukee hauta,
yllämme salamat lyö.
Mestari, auta, auta! –
Katto sortuu, on yö.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
2 kommenttia:
Etsin Yrjö Jylhän runoa ja se toi minut tänne.
Avauksesi oli laskiämpärillinen Jyrki Kataisen niskaan. Aivan kuin tämä yli varjojen eläminen olisi joku porvarien salajuoni. Velalla eletään, eikä siitä saisi varoittaa!!!
Mistä tämä sokeutesi? Poliittista peliäkö?
Minä sentään olen ollut köyhä koko elämäni, työtön pitkiäkin aikoja.
Surullista.
Jyrki ei ole köyhien ystävä. Hän pelastaa parempivointivaltiotaan kuin käänteinen robin hood. Hän uskoo tyystin asiaansa ja on siksi vaarallinen ja tyhmä.
Lähetä kommentti