lauantai 31. tammikuuta 2009

Suuri isänmaallinen taantuma

Aprikoin joku aika sitten, että valtionvarainministeri puhuisi pian “vastuullisista menoleikkauksista”. Näin ei käynyt. Tai kävi, mutta erilaisilla käänteillä. Uutisen mukaan Katainen esittää valtion velanoton lisäämisestä mitassa, että “nykyiset peruskoululaiset vielä maksavat sitä takaisin”.

Näin meillä toimitaan. Sepitetään semmoinen kriisitulkinta, jolla pakottaa kansa vakavoitumaan “talkoisiin” ja “suureen isänmaalliseen sotaan”. Samalla vihjataan, että syyllisiä olette lopulta te, jos ette tällä kertaa lamaan, niin ainakin siitä selviämiseen. Ja kuvioon kuuluu, että artisti maksaa – ja peruskoululaiset.

Uhkakuvan edessä ihmisiä pelotellaan pitämään suunsa kiinni, muuten isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Hammasta saa purra.

Lainanotto on, kuten Niinistö on todennut, siirrettyä verotusta. Ja simsalabim – sieltä ne menoleikkaukset sitten tulevatkin.


Taantuma osoittaa, mikä merkitys luottamuksella on kaikessa ihmisen toiminnassa. Kun se menetetään, menetetään kaikki, maailmankin se kaataa.

torstai 29. tammikuuta 2009

Vielä virtaa


Vaikka puronen on jäätynyt, löytyy sen virtaavaa vettä piiloon menneestä siltarummusta. Veden liike voisi tuoda mieleen ajatuksen tulevasta keväästä.

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Palava pensas



taidetaan mainita Raamatussa. Semmoinen vaikutelma syntyy, kun takkatuli heijastuu ikkunaan, jonka takana kasvaa sireenipensas. Vanha leivinuuni puolestaan on tehnyt pitkän päivätyön. Se on oikea laiskan tai muuten(kin) masentuneen toive: pitkiä halkoja vain sisälle ilman pilkkomisen vaivaa.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Suojan jälkeinen


pakastuminen räätälöi metsän valkoiseen pukuun. Se tuo raikasta valoisuutta tammikuun himmeneviin päiviin.

Niin hiljaa, laill’ ihmeen,
se saapui ja se lähti
ja jätti valkovihmeen
se keiju Lumitähti.


(Yrjö Jylhä: Ensi lumi)
P.s. kuvan suurentaminen kannattaa.

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Jylhää

Satuin selailemaan Yrjö Jylhän runokokoelmaa (1945), erityisesti sen sota-ajan runoja. Jylhähän toimi komppanian päällikkönä. Löytyi runo, joka kertoi päällikön ajatuksista lähettäessään miehiään tehtävään, josta kaikki eivät palaisi – “On katseeni hellä, mut käskyni kovat/ mitä mielessä mietin, sen suuni salaa/ sanat jääväämättömät ovat.” Samoin kuin runo, joka kertoi nuorukaisesta, joka sivuutti äitinsä huolen – “en ennätä rauhantöihin/ kun kutsu on rynnäköihin”. Oli runo, jossa katsottiin erilaisia suhtautumisia sotaan, “miten kunkin oli saanut mietteisiin/koti, taistelu, kuolema, rauhankaipuu.”

Järkyttävin on Viimeinen virsi, arvatenkin tehty talvisodan synkimpinä hetkinä, kun “katseemme tyhjää luotaa/kuiluun pohjattomaan”. Tämä runo alkaa kuvalla korsussa, joka joutuu keskityksen kohteeksi – “Raskaasti kattohirteen/kuolema kolkuttaa/veljet, yhdymme virteen/ koska jo huojuu maa.

Allamme aukee hauta,
yllämme salamat lyö.
Mestari, auta, auta! –
Katto sortuu, on yö.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Öinen taivas


... paljastuu salamalla kuvatessa olevan täynnä heijastavaa ainesta, kai tähtien pölyä, salaisella matkallaan kenenkään näkemättä.

torstai 22. tammikuuta 2009

Värilliset hetket








Tammikuun päivään kuuluu tuon tunnetun sinisen hetken lisäksi valkoinen hetki aamun väistyessä ja punertava hetki illansuussa.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Tehon mittaaminen

Taas rupeama töitä takana. Ja vahvistuva tunne, että pystyin toimimaan korkeintaan 70% täydestä kapasiteetista. Täydellä kapasiteetilla huomaan tarkoittavani tasoa, johon kuvittelen yltäneeni, kun olin terveempi. Mitä tehdä, kun ei saada irti entistä tehoa? Entä jos 70% onkin uusi täysi 100%?

maanantai 19. tammikuuta 2009

Pellon oja


Tuossa on oja, joka jakaa pellon metsästä. Milloin lienee kaivettu, varmaan satoja vuosia sitten. Tulee haikea olo. Pian on tämäkin pelto metsitetty, ja oja kuroutuu umpeen. Pinnistelen kuullakseni, mitä ojan aikoinaan kaivaneet haluavat sanoa. Erotan vain jotain, sillä välimatka on jo pitkä.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Ikkunapaikka (reprint 20.7.08)

Muinoin oppikoulun ensimmäisellä luokalla kuvaamataidon opettaja arvioi piirustuksiamme. Hän huomautti, että olimme jättäneet talojen ikkunat vaaleammiksi kuin seinät, kun todellisuudessa ikkunat ovat lähes aina seiniä tummempia. Mieleeni tulee nyt, että tuo virhe johtui varmaan siitä, että olemme tottuneet katsomaan ikkunoista ulos, ja sisällä ikkuna on tietysti tilan vaalein, valoa antava osa.

Ikkunat ovat uloskatsomista varten. Onkohan se meille luontaista? Miten monta blogia olenkaan kirjoittanut mökin ikkunan vieressä, mielipaikassani. Ikkuna rajaa maailmasta säännöllisen, hallittavan ja turvallisen kokoisen palasen. On kuin maailma kutistuisi akvaarioksi. Ja vaikka ikkunan takaisessa maailmassa tapahtuu asioita, näköala ja näkökulma pysyvät. Ja vaikka ohut ja hauras onkin, ikkunan lasi erottaa sinut panssarin lailla ulkomaailman haikaloilta ja muilta vaaroilta.

Elämässä on monenlaisia ikkunoita. Kirjoitin aiemmin lapsuuden mummolan ikkunasta, josta katsottiin maantietä ja naapuria. Ikkunasta näki muutaman kilometrin päähän korkealle mäelle, josta laskeutui maantie. Sitä tarkkailemalla oli hyvä odottaa tulevaksi linja-autoa, jolla pääsi kaupunkiin. Kun auto ilmaantui mäelle, oli sopivasti aikaa mennä tienmutkaan vartomaan. Muistan, että oli kahdenlaisia linja-autoja, tavallisia ja postiautoja. Kello viiden postiautolla tavallisesti lähdettiin kotiin.

Ensimmäisen kerrostalokaksiomme olohuoneen iso ikkuna antoi länteen, ja huone saattoi muuttua kesäisin sietämättömän kuumaksi. Mutta myös aurinko laski länteen, ja muistan ne lukuisat kerrat, jolloin lojuin kulmasohvalla katsellen iltataivaan pilvimuotojen keltaisen ja punaisen väreilyjä. Se oli kesän lämmön ja auringonlaskun ikkuna.

Nykyisen talomme pienen huoneen nurkkauksessa on kiikkutuoli, jossa minulla on ollut tapana lukea kirjaa iltaisin ennen nukkumaan menemistä. Ikkuna sijoittuu kaakkoon sillä tavalla, että laskeva aurinko kurkottaa aivan viimeiset säteensä vinosti siihen. Raotetusta tuuletusikkunasta kuuluu usein naapuritalon koiran sisällehaluamisen haukahduksia, johon isäntänsä iloisesti nauraen vastasi. Nyt nurkkapaikan kiikkustuoli välillä ahdistaa, sillä en enää pysty istumaan rentoutuneesti. Entinen tunnelma säilyy silti lämpimänä mielessä.

Ikkunapaikat ovat meille tärkeitä. Tulemisen ja menemisen jälkeen ne asettavat meidät rauhaan ja tekevät monesta itsemme kokoisia.

Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään
jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
en haluaisi mennä mihinkään.

Gösta Sundquist: Elämää ikkunan takana


P.s. Tähän viime kesällä julkaisemaani juttuun lopetan blogikirjoittamiseni 2. tuotantokauden. Nyt on aika mennä peiton alle piiloon maailmaa. That's it, the end, kuten Tony Blair sanoi erotessaan.

Rumaa

Uusimman kyselytutkimuksen mukaan suurin osa etenkin alle 45-vuotiaista naisista, mutta yllättävän iso osuus miehistäkin, kokee ongelmia ulkonäössään. Tutkimuksen mukaan nämä ulkonäköpaineet eivät tule ulkoapäin, kuten mediasta, vaan ovat ihmisten itsensä määrittelemiä.

Tuntuu epäuskottavalta, että suurin osa meistä noin vain saisi yksityisesti ja yhtä aikaa päähänsä ajatuksen, että olenpa ruma. On taatusti kysymys sosiaalisesta ilmiöstä. Se on vain mennyt niin pitkälle, että ihmiset jo kokevat olevansa itse syyllisiä tähänkin ‘ongelmaan’. Emmekö pysty näkemään, että nämä paineet ovat meille syötettyjä trendejä. Ne ovat ongelmia, joihin kauppamiehet ja -naiset ovat kerkeästi tarjoamassa omia (kalliita) lääkkeitään: pukeutumista, vitamiineja, muita ryppytroppeja, kauneusleikkauksia ja elämäntapamuutoksia. Mieleen tulee sekin harhaoppinen mahdollisuus, että ensin on keksitty (kaupallinen) pilleri, ja sitten vasta vaiva.

Ruminta tässä asiassa on se, että yhdenmukaisten kauneusihanteiden nousu merkitsee suvaitsemattomuuden lisääntymistä. Tavan tallaajat ja muut punkerot ovat luusereita, joilta puuttuu kyky itsensä hallintaan. Onneksi moni punkero ei asiasta välitä, kun ei ole moisesta trendistä kuullutkaan.

tiistai 13. tammikuuta 2009

Koiran elämää

On tapana liittää koiran elämä kurjaan, kosteaan ja ikävään. Tietysti koiran – jos ihmisenkin – elämä riippuu siitä, millaisiin olosuhteisiin, käytännössä perheeseen, se joutuu. Mikäli koirallamme on vähänkään tuuria, se pääsee kohtuullisiin olosuhteisiin. Niissä se voi toteuttaa luontaista elämäntapaansa: ulkoilla, leikkiä ja syödä hyvää ruokaa ja nukkua. Varsinkin jälkimmäistä kadehdin. Koirathan nukkuvat ja torkkuvat suurimman osan ajastaan: voivat nähdä jännittäviä unia, joissa seikkailla. Eikä sekään haittaa, vaikka uni välillä keskeytyy jonkin halutessa rapsutella korvan takaa, ottaa syliinsä ja kertoa murheitaan ihmisten maailmasta.

maanantai 12. tammikuuta 2009

Eloa


Mikä siinä on, kun kevään kuulee, kun isojen puiden latvukset alkavat aavistellen kohista, kun näkee sinisen läikähtävän pilvien välistä, tuntee poskillaan jo haalean tuulen, kun ilma virtaa syvälle sisälle, kun kahvi maistuu hyvältä. Ja kun kaikesta tästä kuin päihtyy, sulkee silmänsä ja häviää atomeiksi. Ehkä ymmärtää, miksi A.E. Järvinen aikoinaan hullaantui auringon kimmotessa vaivaiskoivun lehdellä viivähtävästä vesipisarasta, ja kun pieni tunturipuro jorotti lähes näkymättömissä aivan saappaan vieressä.

sunnuntai 11. tammikuuta 2009

Sattumanvarainen haaste

Lyyti heitti minulle haasteen, tässä säännöt:1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Siispä vastailemaan sattumanvaraisesti sattumavaraisista:

1. Minulla on silmälasit, olleet jo oppikoulun 3. luokalta lähtien, jolloin englannin opettajani tajusi, etten nähnyt taululla olevaa tekstiä. Silmälasimuoti on vuosien varrella hassusti muuttunut. Kaikenlaisia ikkulaseja sitä on pitänyt kantaa nenällään.

2. Tykkään takoista,uuneista ja puuhelloista, kun niitä on (yleensä) hauska sytytellä ja tuntea tulen antama lämpö.

3. Mökin pihamaa on suosikkipaikkani. Sieltä näkee ja kuulee kaiken tarpeellisen.

4. Joululomalla huomasin kauhistuneena, ettei pystynyt lukemaan yhtään kirjaa. Apua! Onneksi osasi vähän kuvata ja kirjoitella.

5. Kärttyilen nykyään liikaa.

6. Kun on kaksi vaihtoehtoa, hyvä ja paha, käy niin, että yleensä molemmat tapaavat toteutua. Tämä on elämää.

7. Lisään tähän ylimääräisen kohdan, sillä häpeäkseni tunnustan, etten osaa noita linkityksiä yms. tietoteknisiä temppuja. Joten haastan jokaisen tätä lukevan mukaan. Eikun duunaamaan randomeita.

Highway metsässä



Talvi on edennyt niin pitkälle, että lähitienoon puro on saanut kantavan jääpeitteen. Jäljistä päätellen eläimet käyttävät sitä kulkureittinä. Se on talvisen metsän helppokulkuinen highway.


lauantai 10. tammikuuta 2009

Kuun kuvaamisen haasteista, 2. oppitunti





Kuu oli melkein täysi, pakkasta kymmenen, ei tuullut. Kuu oli ohuen pilviverhon takana, sillä sää oli lauhtumassa. Kamera oli jalustassaan.

Kuvasin ja odottelin, siirsin jalustaa ja taas kuvasin. Hemmetti sentään, taas kameran automaattinen tarkennus osoitti epävarmuutensa. Ehkä otokseni kelpaavat kauhuelokuvan taustakuviksi. Mutta hauskaahan tuo oli.

torstai 8. tammikuuta 2009

Humahduksia talvi-ilmassa

Paraikaa käy vilinä lintujen ruokintapaikalla. Pikkulintujen pyrähdyksistä ja siiven iskuista syntyy lyhyitä humahduksia. Ne antavat ääntä muuten tyyneen pakkasilmaan. Hummps! Hummps!

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Ilmakitaran soitto


Aamulehdessä kirjoitettiin pisteliäästi poliisitoimen ‘uudistuksista’. Samanlainen ‘yksikkökokojen’ kasvattamisen vimma vallitsee kaikkialla yhteiskunnassa. Sanotaan, että palvelut niin tehostuvat kuin paranevatkin.

“Havainnolliseksi esimerkiksi kelpaa uutinen siitä, että koko Pirkanmaalle jää lopulta vain kaksi toimipistettä. Ikaalisten poliisin partiolta vie kihniöläisen juopon kuljettelu läpi kauneimman maakunnan aina Tampereelle saakka neljä tuntia ja vartin. Jos tällaista toimintaa kutsuu poliisitoimen uudistamiseksi, pitää olla joko poliitikko tai ymmärtämätön, todennäköisesti molempia.”

“Kaikkea uudistamista ei suinkaan pidä vastustaa, mutta jos poliisin löytäminen muistuttaa Afrikan tähteä, vanhakantaisen, syvälle juurtuneen näkemyksen mukaan ollaan väärillä jäljillä.”

“Uudistajat ovat meillä kuin ilmakitaran soittajia. He vääntelehtivät dramaattisesti sen tosiasian edessä, että ilman voimavaroja ei poliisitoimestakaan selvitä.”

Ennen vanhaan oli tapana kertoa hölmöläistarinoita. Nyt seurataan valtion tuottavuusohjelman koukeroita. Kuka soittaakaan ilmakitaraa?

tiistai 6. tammikuuta 2009

Kuin huomaamaton sade



Keskipäivän pakkasessa seikkailee miljoona pientä lumihiutaletta. Silti sade on kuin huomaamatonta, ja hiutaleet eivät tunnu lainkaan iholle osuessaan. Kuitenkin portaat joutuu lakaisemaan sateen jälkeen. Nuo pikkuiset kiteet levittävät talven pitsiharson puiden ja seinien pinnoille.
P.s. Ilmassa leijaavan sateen saa pyydystettyä valokuvaan vasta yöllä, salamaa apuna käyttäen.

maanantai 5. tammikuuta 2009

Laululintuni


Laululintu kultaisessa häkissään
Vaikka se pitäisi enemmän sinisestä
Kuinka kaipaan sen laulun viiniä
Lintu raukka, joka ei ole tehnyt mitään pahaa


Mitä pahaa se voisikaan tehdä

Se vangikseni jää loppuiäkseen
Lintuni haluaa vapautensa
Sitä enkö tietäisi
Mutta en ole valmis, että
Antaisin lintuni lähteä
En vain voi päästää sitä lähtemään


Oi Herra, kun timantinhiojan katseesi
Silmäilee sieluani
Oi, Herra, olen häpeän vallassa
Ota minut huomaasi, Herra, ja puhdista
Paranna minut sanalla
Herra, rukoilen lahjaa, jota en tohdi pyytää


Emmylou Harris (1978) – My songbird


P.s. Molemmat pienet fantasialaulut (ml. siis Painovoimaa uhmaten) on säveltänyt ja sanoittanut Chess Winchester, joka aikoinaan pakeni Kanadaan välttääkseen Vietmanin sodan kutsunnat. E. Harris pitää erityisesti Songbird-laulusta. Eikä ihme, sillä se on melodialtaan kaunis ja sanoiltaan monitulkintainen. Masentunut ihminen voi esimerkiksi sijoittaa laululinnun paikalla oman rakkaan masennuksensa.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Haasteita kuun kuvaamisessa





Koska on epäsopivaa sanoa vaikkapa, että kuun kuvaaminen 10 asteen viimaisessa pakkasessa on veemäistä puuhaa, otsikoin juttuni positiivisesti käyttämällä joka paikkaan istuvaa haasteellisuutta. Sitä paitsi ulkoiset olosuhteet ovat nyt mitä milloinkin tuppaavat olemaan: oikea asustus ja asenne ratkaisevat.

Nykyaikainen digikamera tarjosikin kiintoisia uusia haasteita. Ensinnäkään kamera ei osannut tarkentaa pimeässä, vaan skarppaus oli onnen kauppaa. Perinteisellä käsin tarkennettavalla kinokamerallani en olisi saanut kokea tätä haastetta.

Sitten käsivaralta kuvattessa havaitsin, että kuun sakaran ylä- tai alapäästä, jopa molemmista, puuttui palanen, aivan kuin avaruushiiri olisi pistäytynyt puraisemassa välipalansa juustokuusta (ks. alimmainen kuva).

Lisäksi kuviin tuli outoja heijastuksia, jotka saattoivat johtua – kuten järkeilin jälkeen päin – kameran objektiivin (zoomin) huuruisuudesta. Outojen heijastusten kuvissa käytin jalustaa, joten tärähdyksistä ei voinut olla kysymys.

Panin merkille juuri näissä kuvissa ikään kuin lisävalotusta, joka paljasti vaikka himmeästi kuusta myös sen (vielä) näkymättömän osan (ks. ylimmäinen kuva, jonka voi näpsäyttää suuremmaksi). Tämä on oikein mielenkiintoista, sillä moista en ole omilla silmilläni ennen huomannut. Kenties silmilläni ei riitä kärsivällisyyttä tarpeeksi pitkiin valotusaikoihin.


perjantai 2. tammikuuta 2009

Pieni puututkielma




Mäntypuu on pehmeää ja lämmintä: sekä katsella että koskettaa.

Olemme hauraampia kuin kuvittelimme

Kjell Westö kirjoittaa Yhteishyvä-lehden viimeisessä numerossa pysäyttävän analyysin, joka sitoo yhteen historian, nykyhetken ja tulevan.

“Meitä vaivaa se, että rakensimme niin yksiö-, suoritus-, ja menestyskeskeisen yhteiskunnan, että yhteisöllisyys mureni. Meitä vaivaa se, että tämä yksilö- ja menestyskeskeisyys yhdistyy vanhaan perintöömme, jossa ei saa itkeä eikä väsyä tai luovuttaa, pitää vain vaieta ja purra hammasta ja pärjätä. Mutta me olemme jo ehtineet tottua hyvään, emmekä ole niin sitkeitä kuin isoisämme ja -äitimme olivat.”

“Ylisuurten työpaineittensa alla horjuva aikuinen on yksin. Hänen teknologian ja sen tuottamien virikkeiden keskellä elävä lapsensa on yksin. Ja olemme kaikki paljon hauraampia kuin kuvittelimmekaan.”


Juuri parempaa tulevaa Westö ei lupaa. Silti, "meidän on opittava välittämään toisista, muuta tietä ei ole." Kun ei ole toivoa, on vain toivoa.

torstai 1. tammikuuta 2009

Painovoimaa uhmaten

Elelen isossa pallossa sinisessä
Usko en, että koskaan tulen alas
Mutta sitten kun vajoan, kas,
Hyppään vain pois ja hymyilen sinulle takaisin

Missä olemme, en edes tiedä
Sanovat, että kierrämme tähteä
Mistäpä voisi sen varmasti tietää
Mutta se varmaan totta on, kun päätäni niin huimaa

Huristelen isolla pallolla sinisellä
Usko en, että koskaan tulen alas
Mutta myös pitkän täytyy joskus panna maaten
Niinpä, kun vajoan alas, olen vain onnellinen



Emmylou Harris (1978) – Defying grafity