Vanhaa ja uutta vanhaa

Muistan vuosien takaa sanomalehdessä julkaistun piirroksen. Siinä kuvattiin vuoden vaihtumista: Vasemmalla oli vanha ja väsynyt, jo kumaraan painunut mies, joka olkapäillään vielä vaivoin kannatteli maapalloa. Oikealla oli nuoren ja innokkaan pojan hahmo, joka kurkotteli malttamattomana ottaakseen maailman jänteville käsivarsilleen. Viesti vaihtui vanhan ja uuden välillä.

Tunnen vanhan vuoden lysähtäneen hahmon läheiseksi jo sen takia, että taisin väsähtää itsekin. Samalla tajuaa kuvan virheen: emme voi aloittaa uutta puhtaalta pöydältä, vaan meihin on kirjottu aikaisempien vuosien tarinat, niin iloiset kuin surullisetkin, raivostuttavat kuin innostuttavatkin. Tajuaa senkin, että vaikka vuodet koostavat helminauhan, jatkumon, mikään ei toista edellistä, vaan kukin on omanlaisensa. Elämme samanaikaisesti erilaisten aikojen kummallisissa risteyksissä. Vuosi 2008 oli minulle erikoinen, ratkaisun vuosi, ja tiedän, että vuosi 2009 on myös ratkaisujen vuosi.

Varhainen kevät

Päivä valkeni mutta ei saanut oikein sävyjä. Kunnes valjulle taivaalle ilmaantui hetkiseksi kesätaivaan sinistä ja vähän punaistakin. Tuuli kohisi tutusti puissa. Tuli outo tunne, että päättyvän vuoden toiseksi viimeinen päivä olisi uuden vuoden ensimmäinen kevätpäivä.

Yöllä

Yökuvauksessa sekunnit ovat tavallista pitempiä.

Tumma lintu

Voi, kuinka sinusta,
kuoriutuva lintu pieni,
piipertävä,
tulee isona niin suuri,
ja niin ylivoimainen,
lihaa ja luuta raastava.
Kärsimys jää, ainainen,
eikä toivoa näe,
on usko mahdoton,
ja kyntesi painavat vain.

Timantti hangella

Valokuvauksen yhdistää helpommin kesään kuin talveen. Kesällä tuntuu olevan sekä enemmän kuvattavaa että moninaisempia ja kivempia värejä. Tietysti talvella on paljon sellaista, värejä ja sävyjä, joita kesällä ei voi lainkaan esiintyä.

Mutta onhan talvella kuvaaminen vaivalloista: käsineettömiä sormia palelee, patterit pettävät, ja valoa on niukalti. Talvikuvia haikailevan pelastaa yksinkertainen keino näpsiä kuvia ikkunalasin lämpimältä puolelta (mikä, paha kyllä, rajoittaa kohteiden valintaa).

Ei ole ongelmaan taikakeinoa kuin uskaltaa ulos ja ottaa käteensä pilkkijän kaninkarvaiset kynsikkäät. Edeltä käsin voi käydä katsomassa paikat ja kuvakulmat, ja kameran voi laittaa valmiiksi kiinni kevyeen jalustaan. Näps, löydät oman safiirisi hangelta ja saat keuhkosi täyteen tyynen pakkasen säilömää, käyttämätöntä ja reipastavaa ilmaa.

Lasimaalaus

Aila Meriluodolla on runo nimeltään Lasimaalaus. Sen on säveltänyt Toni Edelman, ja sen esittää Eija Ahvo. Runo on monipolvinen, ja laulu on kaunis.

..linnun maalaan kaikki laulu suussaan

kalan kaikki vedet hartioillaan...

Runon ja laulun yhteisloppu nostaa melkein niskakarvat pystyyn:

... ja hetken huiman edessäsi aukee

maailma kuin alku-unessaan.

Jouluna luonto piirsi aitan ikkunaan oman lasimaalauksensa, kuten tuhansiin ja tuhansiin muihin ikkunoihin. Jos sen suurentaisi ja laittaisi seinälle, ei muuta katsomista heti keksisi.

Jouluaatto

Tontun jälkiä!

Jäätymistä

Aamupakkanen hyytää pienen puron alkavaan jäähän.

Suomalaisuus

Lauantai taisi olla vuoden pimein päivä, se tuskin sai silmänsä auki, kun alkoi jo hämärtää. Kävimme hakemassa tutun metsästä joulukuusen. Tällä kertaa löysimme soman latvapuun, jossa on yksi käpykin. Sen verran oli lunta satanut, että puuta sahatessa lumimöykky tipahti niskaan sillä ainoalla oikealla tavalla, jossa osa lumesta tunkeutuu paidan alle ja alkaa sulaa ihoa vasten. Tuli äkkiä olo, kuin kuiskaus esi-isiltä, että tätä on olla suomalainen.

Salaisuus

Kun ajamme autolla lasten kanssa kuuntelemme usein yhteistä mielimusiikkiamme. Ja usein olen aistivinani, että vieressä istuva lapsi hyräilee hiljaa musiikin tahdissa. Yritän syrjäsilmin ja -korvin selvittää, pitääkö tämä paikkansa. Välillä tuntuu, että hän todella hyräilee, välillä se taas kuulostaa tuulen suhinalta. Tiedän, ettei minun pidä kysyä asiasta. Hyräily saattaisi loppua. Niin tämä jää salaisuudeksi.

Sairaanhoitajat maksavat laman laskut

Suomi on muiden Pohjoismaiden kanssa ryhtynyt pelastajaksi. Islannille on hankittu lainaa. Vain muutama kuukausi sitten saapui maahamme Islannin talousihmeen terävintä kärkeä, nuoria pukupäällä olevia viikinkejä, jotka liki uhitellen neuvoivat, millaista omistajapolitiikkaa pitää Finnairissa ja Elissa toteuttaa. Ei pojista ole tuon jälkeen kuulunut.

Vuorossa on nyt Latvian kansantalouden pelastaminen. Aamun lehtiuutisen mukaan valtiovarainministeriö ei kerro, kuinka paljon Suomi lainaa Latvialle. Ilmaisevia ovat kuitenkin lainanannon ehdot. "Julkisen sektorin palkkoja pitää alentaa, julkisia menoja on vähennettävä ja veroja kiristettävä", sanoo Martti Hetemäki. Varsinaista pohjoismaisen hyvinvointimallin vientiä tämäkin?

Tässä tulevat samalla terveiset suomalaisille sairaan- ja perushoitajille, palomiehille, peruskoulun opettajille sun muille tuhlaavan julkisen sektorin ryhmille ja kuntien päättäjille -- laman laskun maksatte te. Näin herrat ajattelevat, oikeasti.

Everstit sodassa

Jatkosodan alusta tunnetaan kahden everstin, Laurilan ja Hannulan, välinen kiista. Divisioonan komentaja Hannula syytti Laurilaa liiasta varovaisuudesta ja hitaudesta, jolla hän pohjanmaalaisrykmenttiään johti. Hyökkäysvaihe tarjosi eversteille ja sadoilla pienemmille johtajille mahdollisuuden näyttää kyntensä, kunnostautua ripeässä etenemisessä. Puhuttiin miestensä tapattajista, jollainen Laurila ei halunnut olla, ja sai jopa pelkurin leiman.

Hätkähdin kylmäävää ajatusta, että oman työorganisaationi pääpomot olisivat Hannulan kaltaisia miestensä tapattajia. Hehän ovat siviilissä aivan mukavia ja leppoisanoloisia perheenisä- ja -äitityyppejä. He vain haluavat johtaa organisaatioitaan kehityksen kärjessä. He ovat täysin vakuuttuneita annetun päämäärän ja omien toimiensa oikeellisuudesta. He hymyilevät vinosti, kun kuulevat naapuriorganisaation vasta suunnittelevan muutoksien aloittamista. Heidän silmissään työntekijät edustavat muutosvastarintaa ja ovat siten mahdollinen hidaste. He haluavat kunnostautua tekemällä urotekoja muutoksen johtamisessa. Ja he haluavat kenraaleiksi. En epäile hetkeäkään, etteivätkö he sodassa tapattaisi miehiään.

Muuten, mikä erotti Laurilan ja Hannulan? Moni asia, niiden joukossa se, että Laurila tunsi joukkonsa, lähes mies mieheltä, henkilökohtaisesti.

Pikku peto

Tässä vielä pari kuvaa tuosta valkoisesta söpöläisestä, jonka muistelen kyllä olevan maamme pienin nisäkäspeto.

Lumikko puussa

Minä olen sen verran harmaa ja tylsä ihminen, ettei minulle satu koskaan mitään erikoista. En ole nähnyt enkeliä enkä saanut lotossa lähellekään päävoittoa (J. Karjalaisella taitaa olla tästä aiheesta laulukin). Mutta nyt se tapahtui: säikytin (vahingossa) kiven alta esille valkoisen pikku otuksen, olisiko todella lumikko, joka yllätyksekseni kiipesi puuhun turvaan. Sain napsattua siitä muutaman valokuvankin. Hyvää joulua hänelle!

Sydän

on ihmisen vahvin lihas. Siksi se haavoittuvin.

Pakkanen

on ulkopuolella, odottaa tyynesti. Sillä ei ole kiirettä, toisin kuin sinulla, alkavaa vilua poteva kulkija. Pakkanen on ehdoton, ei tee ainoatakaan kompromissia. Tunnet peräänantamattoman kosketuksen otsallasi ja poskillasi.

Kesästä talveen on pitkä matka

Kun katselen taaksepäin, huomaan, että olen kirjoittanut paljon kesästä talveen siirtymisestä. Roikunko vielä kesässä, joka rankkuudestaan huolimatta oli elvyttävä, erilainen kesä? Vaiko onko lumeton "alkutalvi" pitkittänyt jäähyväisiä?

Pinnistelevä valo

Kun valoa on vähän, joutuu maisema pinnistelemään tullakseen nähdyksi. Kanervan ruskean ja aran violetin sävy vallitsee. Se tulee lukemattomista pikkuruskeista, joita on vielä lumen hautaamattomissa heinien ja kasvien korsissa, yksinäisissä pensaissa ja koiranputkissa, mäntyjen kylkikaarnassa. Vaimea ruskeus on kesän hyvästit, viimeinen pakeneva lämpö, ennen kuin lumi peittää kaiken alleen. Maiseman ruskean violettia ei saa pidätettyä valokuvaan, mutta se ympäröi kaiken kuin kuun pöly.

Vieläkö virtaa

Jo muutaman viikon aikana on tuntunut, että virta ehtyy pattereista, vaikka on kuinka yrittänyt pirteää esittää. Päivien aloittaminen on käynyt vain työläämmäksi. Reservejä ei ole. Jaksaisi viikon sinnitellä.

Kuuntelin Emma Salokosken levyä, jossa hän esittää tulkintansa Tuomari Nurmion (sanoisiko peräti) nerokkaasta laulusta Kurjuuden kuningas. Siinä on säe, joka tasan tarkaaan ilmaisee mielensisältöni:

(Sä olet) pukuhuoneen korttipakka,
ihan loppuun pelattu.

Vasta satanut

Nippa-nappa jokunen läikkä lunta säilyi taannoisen vesisateen rumputulelta. Nyt pakastaa, ja harson hentoa lunta tulee hiljakseen. Kuinka puhtaalta uusi lumi näyttääkään, pelkää lunta, ei muuta. Kuin kevään lehtien ensiheleys, johon ympäristö ei ole vielä ehtinyt laittaa merkkejään.

Vastasatanut, vastasyntynyt, vastaleivottu --kaikki lämpöisiä vasta-johdannaisia. Entäpä vastarannan kiiski, siitä minä pidän. Ja Itä-Suomessa otetaan vasta mukaan saunaan ja tullaan vastasaunoneina (ja sitten syödään vasta).

Puolikuun sääntö

Itsenäissyypäivän alla erotti pilviverhon takaa puolikuun. Muistelin jostain lukemaani muistisääntöä. Siinä kuu rinnastettiin jännitettyyn jouseen, jonka perusteella pystyi päättelemään, onko kuu kasvamassa vain pienenemässä. Huomasin, etten oikein muistakaan sääntöä, mutta järkeilin, että kuu olisi suurenemassa. Mutta voin hyvin olla täsmälleen väärässä.

Hyvä asiakkaamme

aloitti Kela kirjeensä ilmoittaessaan, että lääkkeistäni maksamani kustannukset ovat ylittäneet tuon maagisen 643 euron ja 14 sentin rajan. Seuraava kolmen kuukauden satsi on mahdollista saada omakustannushintaan, 1,50 eurolla. Joskus tuntuu, että on kuin se vanhan ajan vanha mummo, jolla on lääkekaappi täynnä erilaisia tippoja ja troppeja. No, eipä silti, vuosi 2008 on ollut henkisesti painajaismaisen raskas.

Joulun ihme(tys)

Huomasin S-marketissa hupaisan nuken. Ostopäätöksen ratkaisi pehmeän punainen ensivaikutelma. Mutta tarkemmin katsottaessa panee merkille, että nukke on kokoelma niin monenlaisia joulun piirteitä, ettei sitä voi sijoittaa mihinkään olemassa olevaan luokkaan. Hellyttävä sekamuotoisuus kai on sen salaisuus.

Joulutonttuna sitä voisi muuten pitää, ellei se olisi kasvattanut siipiä. Vaan enkeli se ei varmasti ole, sillä on vaikea kuvitella enkelillä villamyssyä ja pitsarian pöytäliinan punaruudullista esiliinaa – ja talvivarustuksena vanttuita käsissään. Erikoisin seikka on piparkakkumainen punainen sydän keskellä rintaa. Muuta kun en keksi, niin saattaisi olla Peppi Pitkätossu itse kirjoittamassaan joulukuvaelmassa.

Itsenäisyyspäivänä kotona synnyinmaassa

Kun lapset kasvoivat, syttyi heidän vaatimuksestaan ikkunoillemme nuo kaksi joulukuun kynttilää. Nyt voin sytyttää kynttilät itse, ilman kehotustakin. Aikaisemmin vierastin isänmaallisuutta siihen liittyvän sotaisan ja uskonnollisen mahtipontisuuden takia – juuri samalla tavalla kuin Tuntemattoman rintamamiehet katsoivat vinosti upseerien ja pappien Suur-Suomen vouhotusta.

Eikä vastamielisyyteni tuota paatoksellisuutta kohtaan ole minnekään kadonnut. Mikä on kadonnut, on koti, uskonto ja isänmaa -liturgia, jonka on korvannut eurooppalaisuus, kansainvälisyys ja ties mikä globaaliin joustavan sopeutumisen siunaus. Olla isänmaallinen on olla kömpelöllä ja jääräpäisellä tavalla vastarinnan kiiski. Passaa minulle. Ja yhä tärkeämpää on kuuluminen. Isänmaan sijasta puhun mieluummin synnyinmaasta, josta on tullut kotini ja maani.

Vihaa

Huomaan, että vihani ‘raikastava’ ja ‘tuulettava’ vaikutus on saamassa tunkkaisuutta. Tiedän, että viha ei saisi kääntyä sisäänpäin, siis katkeruudeksi, joka saa kielteiset ajatukset kiertämään, toistumaan, valloittamaan mielen.

Miten tätä muutosta vastustaa? Yksi keino on musta huumori: lyö mielessäsi vihasi kohteet lyttyyn tekemällä heidät naurunalaiseksi, tee heistä näköisiään pellejä, sijoita heidät houkkien vahakabinettiin, jonka oven voit laittaa kiinni. Älä silti heitä avainta menemään, koska tarvitset sitä vielä.

Pieni on pientä

Melkein pitäisi kirjata ylös niitä monia pikkutilanteita, jotka omalla tavallaan vakuuttavat, että on olemassa ja että elämää on vielä. Yksi on vaikkapa aamuhetki, kun herää puolta tuntia ennen kellon pirinää. Ihanaa, vielä ihan ei tarvitse nousta. Voi sulkea rauhallisesti silmänsä, korjata hieman peittoa ja ajatella, että nyt juuri tässä on hyvä -- ja seikkailla tuokion unen ja valveen oudoilla rajoilla.

"Työelämä imee työntekijästä mehut"

"Työelämä imee työntekijästä mehut entistä pahemmin. Sosiaali- ja terveysministeriön raportin mukaan suoritusvaatimukset ja kiire ovat lisääntyneet, ja ylitöitä tehdään selvästi aiempaa enemmän.

Raportti paljastaa lisäksi, että syrjintä ja kiusaaminen ovat työpaikoilla kasvava ongelma. Samalla ovat lisääntyneet myös sairauspoissaolot ja työkyvyttömyyseläkkeet. Esimiehet koetaan aiempaa oikeudenmukaisemmiksi, mutta työntekijän mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin näyttää kuitenkin vähentyneen.

Seurantaraportin mukaan Suomen työolot eivät ole kymmenessä vuodessa juurikaan kohentuneet."




P.s. Yllä on suora lainaus Suomen Kuvalehden nettisivuilta. Hassua, sillä Yleisradion tekstitelevisiossa samainen uutinen kehystettiin paljon myönteisemmin: työelämä ei ole juuri muuttunut kymmenessä vuodessa. Olemme tiedotusvälineiden armoilla, ellemme lue tutkimusta itse.

Kiire ja kiiire

Vexi Salmi kirjoitti taannoin, että sodanjälkeinen kiire oli toisenlaista kuin nykyinen. Siihen sisältyi toivo ja parempien aikojen odotus.

Mitä kiire sitten on nykyään? Kiirettä siivittää usein silkka pelko, henkilökohtaisen tuhoutumisen, putoamisen ja jälkeen jäämisen uhka. Toivo ei tähtää tulevaan taivaanrantaan, jossa aurinko laskee tuhatvuotisella tavallaan, ei rauhallisiin iltahetkiin kahvin ja kanelipullan seurassa, vaan on helpotus siitä, että selvisin tästäkin päivästä. Eikä hengitys tasaannu, eikä uhka häviä. Olemassa ei ole armoa, ei lottovoittoa, vaan epävarmuus, jolle ei näy loppua vaikka kuinka tähyäisi varpaillaan horisonttiin.

Toivon tilalle on tullut epätoivo.

Sumu

Sumuun on vaikea saada otetta. Mikä ei ole ihme sikäli, että se kuuluu sumun määritelmään. Sumu on sellainen juttu, että sitä on varsinkin tuolla, ja kun ennätät sinne, sitä on varsinkin täällä.