Tuotantokausi vaihtuu

Tauko, paikalla! on armeijan komento, joka on mieluinen marssiville sotilaille. Olen kulkenut blogini mukana kaksi kuukautta yhtä soittoa. Aiheita on yllättäen riittänyt. Niitä on ryhtynyt jopa alitajuisesti metsästämään, katsomaan tapahtumia sillä silmällä, josko niissä olisi jutun juurta.

Aiheet tuskin loppuvat. Nyt tuntuu siltä, että on eduksi pitää pieni paussi ennen kuin työt alkavat (jos sitten alkavat). Tästä pelolla odottamastani ‘testivaiheesta’ olen kuvitellut kirjoittavani blogiini. Nähtäväksi jää, millainen 2. tuotantokaudesta tulee, esimerkiksi kuinka tiheään kynäilyyn on mahdollisuuksia.

Psyykkaan itseni tulevaan E. Harrisin laululla (‘Take that ride’), jonka yhden värssyn olen yrittänyt vapaasti suomentaa. Heippa.

Kohta olen sillä matkalla
Odotti siellä mikä tahansa
Hitunen ylpeyttä ja arvokkuuteni on minulla
Kohta olen sillä matkalla

Lentokoneellinen ahdistuneita

Surussa ei ole liikettä. Tai se vetää alaspäin kymmenkertaisella maan vetovoimalla. Lentokone täynnä surullisia matkustajia ei pääse ilmaan.

Ahdistuksessa on liikettä, mieli siirtyy rauhattomasti sinun ja huolenaiheen välillä. Lentokoneellinen ahdistuneita matkustajia pääsee ilmaan muttei löydä koskaan perille.

Ahdistuneena et pysy paikallasi vaikka olisit vain. Ahdistus pakottaa sinut liikkumaan, nousemaan ja istumaan, menemään ja tulemaan takaisin, ottamaan jotain ja laittamaan takaisin.

Ahdistus eksyttää sinut omaan huoneeseesi ja omaan asuntoosi. Se vie sinut metsään, piiloon, harppomaan kumisaappaissa järven rantaa vesisateessa, poissa toisten katseilta.

Ahdistus kiristää rinnassa, kuuluu huokauksena ja ääneen lausuttujen sanojen kireytenä.

Toisin kuin suru, ahdistus ei ole kaverisi, vaan vieras tuttu, joka tulee, jää, jättää, ja tulee kohta vastaan toisella kadulla.

Sinä ja ahdistus olette samasta maailmasta.

Viimeinen harjoite

Tämä taitaa jäädä viimeiseksi harjoitteeksi ‘vapaana taitelijana’ ainakin tämän sairasloman puitteissa. Uskalsin Emmylou Harrisin uusimman levyn kimppuun, josta valitsin eräänlaisen ‘fantasialaulun’ (Sailing round the room). Tämä on loppusoinnullinen teksti, joka suoraan sanottuna teki tehtävästä minun taidoilleni ylivoimaisen. Tein sen kuitenkin nopsasti vailla itsekritiikkiä, mikä on mahdollista, kun on täysi amatööri. Itse kappaleen esitettynä voi kuunnella levyn lisäksi YouTube’sta (advanced search: Emmylou Harris/All I intended to be/ Sailing round the room: videossa ei ole liikkuvaa kuvaa mutta hyvä ääni).

Jo kappaleen nimen kääntäminen oli pieni pähkinä, sillä "purjehtimisen" ohella voinee harkita teonsanoja "matkata" tai jopa "liidellä".

Katse aurinkoon viimeinen
Sanot hyvästit kaikille
Potkaiset ämpärin ulos ovesta
Et tarvitse sitä siellä minne olet menossa

Jätän taakkani
Otan linnun katseen nähdäkseni
Korkeista männyistä Carolinan
aina saakka muurille Kiinan

Siis purjehdin ympäri huonetta
Hopeiseen kuuhun läpi ikkunan
Ei pidätä minua ruumiini
Lopulta vapautan sieluni
Kun purjehdin huoneessani

Unelmaa voi olla elämä
Soudan myötävirtaan venettä
Herätäkseni rannalla toisella
Joksikin aivan toiseksi muuttuneena

Voisin kesäsateen pisaroina
Oklahoman lakeuteen putoilla
En jätä maailmaa taakseni
Löydät minut kun katsot ympärillesi.

(jatkuu vielä parin värssyn verran)

Talouden ja masennuksen syklit

Aamun uutisen mukaan suomalaisten usko omaan ja maansa talouteen on nyt laskenut lamavuosien tasolle. Niin 'kova' talous riippuukin softeista asioista, ihmisten tunteista ja toiveista, jotka saavat pankkeja kaatumaan, kansantalouksia kriiseihin ja valtiovarainministerin ilmeet tuimistumaan ja äänen entisestään mataloitumaan. Sitten pikkuhiljaa toivo elpyy, talouden rattaat alkavat rullata kiihtyvällä vauhdilla, ja kohta on taantuma taaksejäänyttä, melkein unohdettua pahaa unta. (Tosin nytkään rahaa ei riitä köyhille ja kipeille, sillä valtionvarainministerimme on opetettu opettamaan, että pitää varautua seuraavaan laskuun.)

Luottamus ja usko ovat isoja asioita myös ja varsinkin masennuksessa. Jo yksi vakavampi masentuminen hoitoineen saa ihmisen uskon itseensä ja mahdollisuuksiinsa perustavasti horjumaan (englannissa on hyvä termi ,"undermine", tätä kuvaamaan). Mutta masennuksen syklit eroavat talouden sykleistä siinä, että yksilön uskoa ja toivoa on paljon vaikeampi valaa entiselleen. Vallankin jos masennusjaksot toistuvat, ollaan 'haasteellisessa' tilanteessa: miten ihmeessä selviän ja minusta voi tulla vielä edes jotenkin terve, tavallinen, ilman alati kalvavaa epäilyä. Masennusta ei voi julistaa virallisesti päättyneeksi, eikä suunnitella seuraavaa vuotta oletuksella, jossa masennustaso arvioidaan korkeintaan nollaksi prosentiksi.

Alkulintuja ja muita ääniä

Aamulla ei enää ole koneen ääniä. Sen sijaan kuuluu kurkien huuteluja toisilleen. Kurjen uikutus on samalla tavalla kuin kuikan kui-kui-kuu alkulinnun ääni, kaikuma jostain kalevalaisesta muinaisuudesta.

Television ‘Kesäillan valssissa’ Arja Koriseva lauloi äärimmäisen puhtaasti. Muistelin muitakin naislaulajia. Anna Erikssonin äänessä on tyttömäisen jännitteisiä sävyjä. Anne Mattila laulaa tummasti ja vahvasti. Eija Ahvo, suosikkini, laulaa kauniisti ja eläytyen. Anna Hanskin ääni on herkkä. Vuokko Hovatta, kesän tuttavuus, laulaa mutkattomasti.

Kotimaisen puun riittävyys

Illan rauhaa rikkoo läheltä kuuluva työkoneen mörinä ja rikkoutuvan puun räsähdykset. Niitä kaadetaan naapurissa. Ilmeisesti hallituksen verohelpotukset ovat saaneet aikaan liikettä. Vanhanen, voit nukkua rauhassa, suomalaista puuta on nyt tulossa! Kuuleeko Nurmijärvi, isänmaan puunhuolto on turvattu! Tosin myös viime kesänä samassa suunnassa kaadettiin paljon puita, ja jälki oli ikävän näköistä ja hankalan kulkuista maastoa.

Kansantalouden pelastamisen ohella on metsätöistä yksi hyvä seuraus. Näet metsätyökoneet ja puun kuljetus tapaavat rikkoa mökkitiet. Metsänhakkaaja joutuu korjaamaan jälkensä, ja etenkin ajetun ja lanatun soran ansiosta teiden kunto on usein parempi kuin alkuperäinen. No, tämä on kaupunkilaisen ahdas itsekeskeinen näkökulma polttavaan metsätalousaiheeseen. Harvester jäi mörisemään, kun nukahdin.

P.s. Jos oheisessa kuvassa olisi ääni, kuuluisi metsätyökoneen aherrus.

Illaksi nukkumaan

Kolmen perättäisen minimalistisesti nukutun yön jälkeen suuntaan mökille. Uskaltaudun rattiin, vaikka pääni ei unen puutteesta johtuen tunnu omalta. Uneton yö käy kotioloissa voimille: pitää hipsiä tavalla, etteivät muut heräisi. Esimerkiksi meillä on nyt hyvin öljytyt ovien saranat, jotka eivät päästä pihahdustakaan.

Päällystystöiden johdosta on liikenne päätiellä takkuista. Eteenpäin kuitenkin päästään. Yritän viihdyttää itseäni Stockmanin Hulluilta Päiviltä löytyneellä levyllä, jolla laulavat Emmylou Harris, Linda Ronstadt ja Dolly Parton. Viimeksi mainittu esittää hyvän tulkinnan Neil Young -klassikosta 'After the Gold Rush’. Laulun sanoihin on tehty pieniä päivityksiä.

Viimein ajan kapeaa tietä laajan pellon halki. Yhdellä puolella nousee ilmeisesti – niin, yritän palauttaa mieleen neljäsluokkalaisemme yltin läksyistä – kauraa. Kasvaa oivallisesti eikä ole lakoontunutta. Toisella puolella kasvaa heinää, jota käytetään tuorerehuna karjalle. Leikkaamisen jälkeen heinä pakataan "traktorin muniksi", eli kääritään koneellisesti valkoisiksi tai vihreiksi muovipaaleiksi. Niiden sisälle ruiskutetaan muurahaishappoa säilöntäaineeksi. Sanottakoon, että muurahaishapon hajua en ottaisi mukaan autiolle saarelle.

Perillä odottaa aurinkoinen ja tuulinen pihamaa. Hyttysiä ei näy eikä kuulu, paitsi arvatenkin ne kaksi ovelinta, jotka odottavat sisällä iskeäkseen aamuyöstä. On jännä ilmiö, että kaikenlaiset pörriäiset ryntäävät heti kimppuun, kun astut ulos autosta, mutta pian häviävät jonnekin, aivan kuin koirat, jotka nuuskivat vieraan ja toteavat sitten harmittomaksi. Ilmeisesti en kuulu pörriäisten ruokalistalle.

Ajoittaisiin ja jatkuviin univaikeuksiin olen tottunut, eikä niistä ole isompaa huolta lomalla. Mutta kun ne työt pitäisi aloittaa. Toinen askarruttava asia, ja taas kertaan vaivojani, on keskittymiskyky. En oikeastaan ilkeä sanoa, että mittayksikkö on nykyään pikemminkin sekunti kuin minuutti. Huh-ha-heijaa.

Ilta-auringossa olisi mukavaa oleskella. Nyt auringon valo nostaa nihkeän, tukahduttavan ja hengittämättömän kalvon iholle. Nopeasti kierrän tarkistamassa hedelmäpuut, huonolta näyttää, ja palaan sisälle. Jotain on pahasti pielessä myös kunnossani, eli sairasloma on ollut riittämätön, tai kysymys on ‘vain’ alkujännityksestä. Helvetti sentään, ei kai tämän kanssa voi muuta kuin elää.

Pitäisikö mennä psykoterapiaan?

Syiden ruotiminen vie kysymään, pitäisikö minun mennä psykoterapiaan? Tähän asti olen suhtautunut ajatukseen torjuvasti. Psykiatrini kärsivällinen tuki ja neuvonta sekä lääkitys on tuntunut riittävältä.

Enkö pidä itseäni yksilönä, joka olisi riittävän ‘kiinnostava’ terapiatapaus? Tai ehkä minulla on puolustusasenne, jolla torjun katveeseen jääneitä ongelmia? Viittaisiko torjuntaan sekin, että laatimaani syymallia voisi arvostella ulkoistavaksi ja epäpsykologiseksi?

Vastaisin terapian tarpeellisuutta koskevaan kysymykseen käytännöllisesti: voisiko se auttaa sairasloman jälkeisessä elämässä. Ajattelen, että sairasloman myötä on siirtynyt uudenlaiseen ‘psykologiseen ja sosiaaliseen asemaan’: olen masennuksen kanssa kamppaileva (tai siihen suhteessa) oleva ihminen, jolla pitäisi olla kättä pitempää, jolla käsitellä tästä aiheutuvat sisäiset ja ulkoiset ongelmatilanteet – itse asiassa kaikki se epävarmuus, joka vakavasti sairastuneen on kohdattava. Tähän kuuluu se, että muut katsovat minua eri tavalla kuin aikaisemmin.

Ei ole oikein varma, että psykoterapiasta, ainakaan pitkästä, olisi tässä erityistä apua, vaikka se lisäisi itsetuntemusta ja olisi kokemuksena äärimmäisen kiinnostava. Olenko nyt kärsimätön, etsinkö oikotietä, jota ei kuitenkaan ole?

Miksi masennuin

Eysenckin persoonallisuusteorian valossa pidän itseäni neuroottisena (emotionaalisesti epävakaana) ja introverttina luonteena. Tämä ovat hermostollisia ominaisuuksia, joiden kanssa pitää tulla toimeen. Tietysti kuvaus on yksinkertaistava. Löytyy minulta myös vakautta ja sosiaalisuutta, plus paljon muitakin piirteitä, joita teoria ei kata.

Myös oman lapsuuden kuvaaminen onnelliseksi tuntuu yksinkertaistavalta, mutta minulla ei ollut erityisiä ongelmia tai traumoja, ja suhteeni vanhempiini on ollut, sanotaan, ‘tavallinen’. Oman ikääntymisen myötä tunnistan itsessäni monia vanhemmilta peräisin olevia piirteitä, joita ei aikaisemmin pitänyt erityisen mukavina.

‘Herkkyyden’ lisäksi masennukseeni on olennaisesti vaikuttanut työn synnyttämä stressi, joka lisääntyi viimeisten vuosien aikana sietämättömäksi. Tämä sisäisten ja ulkoisten tekijöiden cocktail on masennukseni alusta. Minulla on paljossa masennuksen synnyttämiä haitallisia suhtautumis- ja tulkintatapoja. Esimerkiksi vastaan kielteisiin tapahtumiin voimakkaasti ja panikoin sekä langetan itselleni pikatuomioita eli syyllistän itseäni.

'Hullu tyttö'

Tein mielessäni nopean muistitestin: montako kirjaa olen lukenut kunnolla, siis alusta loppuun, sairaslomani aikana. Äkkiä laskien kolme dekkaria. Ja vielä se kirja, jossa oli runoja luonnosta. Vähänlaisesti. Keksin puolustukseksi, että määrä ei yksin ratkaise, sillä aivan viime metreillä tein niin sanotun kirjallisen löydön. Kirjaston hyllystä käsiini sattui Leena Rantasen kirjoittama kirjanen, ‘Vastaantulijoita’ (2006). Siinä on pieniä, noin yhden tai kahden kappaleen mittaisia kertomuksia kirjoittajan nykyisessä kotikaupungissaan, Pariisissa, kohtaamista ihmisistä, jokunen myös Helsingistä. Muotokuvat on helppo lukea. Kaikissa niissä on sitä jotain: ajatus, havainto, oivallus, tunnelma.

Rantanen kirjoittaa vähäosaisista, joiden ohi kuljemme heitä huomaamatta mutta joiden määrä pelkästään lisääntyy. "Sortuneita katsotaan usein halveksien. Se että joku putoaa, on aina monen asian summa. Kymmenen päivää kadulla riittää murtamaan ihmisen tahdon ja itsetunnon... Jokainen sortunut ihminen on suuri tragedia. Jokaisesta olisi voinut ‘tulla jotain’. Jokainen on ollut ihana lapsi."

En varmaan riko tekijänoikeuslakia, jos otan yhden esimerkin. Se on kertomus "hullusta tytöstä joka kulkee katuani usein, sataa tai paistaa, on kylmä tai lämmin". Hullu tyttö "ojentelee käsiään lennokkaasti ja heittelee helmiä näkymättömille ihmisille, puhuu heille sydämensä kyllyydestä..."

"Oikeat ihmiset kääntyvät kadulla tai kurkottavat ikkunasta säälinsekaisesti hymyillen, pudistellen päätään, ja niin tyttö ei kulje turhaan, oikeat ihmiset luulevat olevansa oikeita ihmisiä."

Leena Rantanen kirjoittaa aiheesta, joka halkoo myös Gösta Sundquistin lauluja. Mitä laitapuolen ihmiset mahtavat ajatella hohtavan värikkäistä kirsikan kukista, joita perinteinen japanilainen runous ylistää (ja olen minäkin istuttanut ’Sikkolan’, kai päästäkseni mukaan tunnelmaan). Rantanen aprikoi, että kukaties he mielessään lausuvat tuntemattoman japanilaisen runoilijan tankaa, kirjoitettu yli tuhat vuotta sitten:

Onko maailma
alun alkaen ollut
näin synkkä – vai
minunko takiani muuttunut tällaiseksi?

Vaiko palauttavat mieleensä Omar Khaijamin säkeitä:

On myrkkyä Maan murheet typerät
ja viini niiden vastalääke, jolla
surusi varmimmin lievität

Vanhan Testamentin Saarnaaja, tuo MMM (Masentuneen Mielen Mestari, aivan oman tulkintayritykseni mukaan) taitaa ajatella samalla lailla. Mutta en minä, eivät varmaan monet muutkaan, yllä siihen seesteiseen tasapainoon, jota maailman ja masennuksen sovittaminen lopulta vaatinee. Silti emme ole vailla toivoa. Olihan Saarnaajan iskulause, että kaikella on aikansa. Oma vuoromme tulee, kun on tullakseen. Toivottavasti.

P.s. Tarkkaavainen voi todeta oheisesta valokuvasta, että kirjoittamisen hetkellä taivaalla loisti noin puolikuu.

Wholesome

Vanhempi lapsista, joka on kiinnostunut kielistä, toi isovanhempiensa mökiltä sinne jostain syystä unohdettuja vanhoja koulukirjojani. En kokenut mitään ahaa-elämystä, sillä en yksinkertaisesti muistanut yhtäkään noista kirjoista, vaikka niihin olin omakätisesti kirjoittanut nimeni ja luokkani.

Peräti neljä kirjaa oli ruotsin harjoituskirjoja ja kielioppeja! Kahdeksan vuotta ruotsia oppikoulusssa tankattiin. Se oli aluksi minulle vaikeaa mutta paransin sitkeällä työllä osaamistani ja taisin kirjoittaa jopa magnan. Enpä ole ruotsia paljonkaan tuon koomin tarvinnut. Tosin joskus käy mielessä, että mikäli haluaisi avartaa maailmaansa kielten opiskelun avulla, olisi helpointa palauttaa mieleensä juuri ruotsi. Siihen on pitkäaikaisen viha-rakkausuhteen sävyttämä vankka pers'tuntuma.

Yksi kirjoista oli "Englannin kielen keskeinen sanasto", jossa sanat on järjestetty aiheen mukaan. Katsoin terveys- ja sairausluokkaa. Sieltä löysin itselleni entuudestaan tuntemattoman sanan, "wholesome", jonka sanottiin tarkoittavan "terveellistä", esimerkiksi "w. food".

Jännä yhdistelmä, sillä ensimmäinen osa, "whole", tarkoittaa kokonaista mutta kai myös ehjää, särkymätöntä, vahingoittumatonta.

Masentunutta ihmistä ei voi kuvata tuolla sanalla. Hän on vajaa, mennyt rikki, jotain puuttuu ja sen mukana melkein kaikki, ei synny kokonaisuutta.

On toinen englannin kielen sana, "distress", joka ehkä parhaiten ilmaisee oman masennukseni pahinta mielentilaa. Kääntäisin sen yksinkertaisesti "ahdingoksi", ahdistuksen täyttämäksi epätoivoksi.

Niin sitä vaan katselee asioita masennuksen silmälasien läpi. Ja hassua, että minä olin se pieni poika, joka joskus kauan sitten oli huolissaan ruotsin numerostaan ja tavaili näitä kirjoja ihan muunlaisessa mielentilassa ja kiinnostuksella.

Sairasloman opetuksia

Asia, jonka olen oppinut sairaslomani aikana, on vetäytyminen kippuraan omaan sänkyyn keskellä päivää ja torkkua puolivalveilla. Ilman erityisiä ajatuksia, onhan minulla kaikki aika.

Marttyyrit työelämässä

Ajoin äsken nurmikkoa, oli kuuma, tuli hiki, voimat ehtyivät ja ikävät asiat alkoivat kiertää kehää mielessä. Tämän takia ruohonleikkuu on minulle ‘riskialtista’ puuhaa. Ja nuo ikävät asiat liittyivät taas työhön, kuinkas muuten. Pian olin ihanassa itsesäälin tilassa, kahmalokaupalla merisuolaa haavoihin! Mutta sitten yksi mielleyhtymä katkaisi kehän toviksi. Mikä oikein erottaa itsesäälin ja marttyyriuden? Molemmathan tarjoavat eräänlaista hyvittävää lohtua jostakin, jossa olet kokenut epäoikeudenmukaisuutta tai tehnyt isoja uhrauksia. Tajusin heti, että voin hyvin olla onneton itsesäälinen mutta marttyyri en haluasi olla.

Yksi marttyyriuden tunnus, joka samalla erottaa sen itsesäälistä, on julkisuus. Marttyyri haluaa, että hänen uhrauksensa pannaan merkille. Ilman tätä tunnustamista ei voi kantaa marttyyrin kruunua. Omien väistämättä rajallisten havaintojeni mukaan voidaan työelämässä erottaa ainakin kaksi marttyyrityyppiä: ‘naiivi marttyyri’ ja ‘tosimarttyyri’.

Naiivi (eli läpinäkyvä) marttyyri on hän, joka mielellään kertoo sinulle, kuinka marttyyri oikein onkaan. Sanoo tekevänsä jatkuvasti ylitöitä, viikonloput mukaan lukien, ettei ehdi syödä lounasta, korkeintaan pitzan viipaleen tai sämpylän jossain hätäisessä välissä, ja että hänet täytyy pakottaa pitämään ‘unohtamansa’ vuosilomansa. Tavatessasi hänet aamulla kahdeksan aikoihin hän sanoo selvittäneensä työpöytänsä papereita ja muistioita kello kuudesta lähtien. Jossain kriittisessä vaiheessa, kun kaipaat hänen apuaan, kuulet hänen lentäneen kahden viikon stressilomalle Phuketiin. Ensimmäisen tyypin marttyyri ei ole, ainakaan työtovereidensa mielestä, erityisen uskottava, vaan hänen suhtaudutaan vinosti hymyillen.

Toinen marttyyri on oikea työnsankari, sillä hän todella tekee pitkää päivää, tulee töihin viikonloppuisin ja ottaa itselleen tehtäviä, jotka eivät hänelle millään kohtuudella kuuluisi. Tämä tapaus ei pidä ääntä itsestään. Marttiuden kruunu syntyy niistä pienistä vihjeistä, joita hän kylvää ympärilleen: huolestunut katse, väsynyt vilkaisu, huokaus, hiljaisuus, tekopirteys, työhuoneen valot myöhään iltaisin.

Mitä pitäisi ajatella työelämän marttyyreistä (joita on takuulla enemmän kuin kuvatut kaksi)? Marttyyrit tulevat siitä, että ihmiset ovat erilaisia ja nykyinen työelämä vaatii kaikenlaista 'venymistä'. Jotkut meistä ovat yksinkertaisesti työlleen omistautuneita, minkä johdonmukainen ilmentymä saattaa olla kakkostyypin marttyyrius. Toiset taas käyttävät marttyyriutta selviytymiskeinona, siis kai useimmat meistä. Sitten ovat he, jotka pyrkivät parantamaan asemiaan ja hakemaan mahdollisuuksia nousuun. Vaikka esimiehet huomaisivat ensimmäisen tyypin epäaitouden, voivat he siitä palkita. Onhan kysymys yksilöstä, joka jakaa organisaation julkiarvot ja retoriikan. Sitä vastoin kakkostyypin marttyyri haluaa olla ‘yksi meistä’, eikä ole oikopäätä innostunut johtoportaan missioista.

Marttyyrius esittää meille mittatikun, johon työssä on hyvä pyrkiä. Pitäisin kakkostyypin marttyyriutta erityisen vahingollisena syystä, että se on salakavalan voimakas perustuessaan ‘suomalaisuuteen’ liitettyihin arvoihin, jukolan-jussimaiseen sitkeään, nurkumattomaan, mykkään raadantaan.

Kuitenkin on meiltä moneksi: Perhe- ja elämäntilanteensa takia eivät kaikki voi toimia työn marttyyreina; lisäksi on niitäkin, joiden henkiset voimavarat eivät riitä iskurityöläisen normin täyttämiseen; ja kai on vielä heitäkin, joiden mielestä palkan perusteena olevan työehtosopimuksen mukainen työaika käy riittäväksi suoritteeksi.

Tyypittelyni rajoitus on sen antama vaikutelma: että kaikki ihmiset lokeroituisivat annettuihin tyyppeihin. Näin ei varmasti ole. Suurin osa meistä (onneksi) jää tyyppien ulkopuolelle, ja lisäksi monella meistä on piirteitä noista tyypeistä. Myös minulla. Mutta se, että tuonkaltaisia tyyppejä esiintyy, kertoo jotain olennaista työelämästä.

Tulikohan tähän purkaukseen liikaa kielteistä energiaa? Kaikkea se ruohonleikkaaminen teettää. Noin viikon päästä uusi leikkuu ja lisää ärinää, kenties.

Lounas tuulesta

Sateita enteilevä tuuli saa ympäröivän metsän vastaamaan melkein pelottavalla äänellä. Tuntuu kuin olisi erilaisten syvältä huokaavien urkujen saartamana. Alumiinin valkoisella taivaalla matkaa riekaleisia pilviä nopeasti länteen päin. Mieleen tulee muutaman vuoden takainen uutinen ihmisistä, jotka sanoivat elävänsä pelkällä ilmalla - mitä nyt vähän laimeaa teetä nauttivat kyytipojaksi.

Nyt saa tukevan lounaan, jälkiruoankin.

Sadonkorjuuta ja koulukuntariitoja keräyspisteellä

Ostimme aamulla ensimmäiset puutarhamansikat, joiden puhdistaminen pakastimeen on kuulunut minun ja lasten kesärituaaleihin. Tällä kertaa tärkeimmältä tuntui se, että sai viedä perkuujätteet kompostiin. Lasten toimesta meillä vallitsee puritaaninen lajittelukulttuuri. Esimerkiksi kaikki lastenruoka- ja maitopurkit pestään ja toimitetaan kierrätykseen. Hajamielisiä vanhempia varten on tästä vielä laadittu jyrkkäsanainen A4:lle kirjattu direktiivi keittiön alakaapin oveen.

Keräyspisteellä vierähtää helposti aikaa, kun jokaisen esineen on löydettävä tarkasti oma paikkansa. Suurin tulkintaerimielisyys koskee paperin, kartongin ja pahvin määrittelyä. Minusta kaikki pahvilaatikkoa ohuempi materiaali on paperia, kun lapset erottelevat vielä kartongin muista. Onneksi (?) vuoden alusta erillinen kartonkiastia poistettiin, ja tämän epämääräisen materiaalin voi laittaa paperin mukana kierrätykseen.

Tässä on sukupolviero. Oma keski-ikäinen sukupolveni ehkä suhtautuu kierrätykseen yhä vähän kummeksuen, kun taas vanhempamme, jotka varttuivat sodan ja jälleenrakentamisen niukkuudessa mielellään säästävät tavaransa loppuun asti ajatuksella, ettei koskaan tiedä, mihin mitäkin vielä tarvitsee. Nuoremmat sukupolvet puolestaan ovat omaksuneet yleisempiä luonnonsuojelun ja kestävän kehityksen periaatteita. Ne eivät ole vain itseä varten, vaan niillä pelastaa maailman.

Keskikesän askareissa

Mökillä loistavat nyt Valamon ruusut violetin sävyisissä punakukissaan, myös se yksilö, jonka istutin kesän alussa. Omenapuihin on tällä kertaa tulossa paljon hedelmiä, mutta samalla lehtien ruskistuminen on laajentunut. Mihinkähän tämä yhtälö lopulta johtaa?

Silmäillessäni blogejani kesän alusta huomasin, että olin voivotellut ruohonajamisen ja pensasaidan leikkaamisen vaivalloisuutta. Teimme perheen sisäistä työnjakoa: lapset haravoivat leikkuujäämät, ja vanhempi tytöistä jopa innostui ajamaan osan ruohikkoa. Itse leikkasin orapihjala-aidan ‘haasteellisen’ sivun, puoliso loput. Pinosimme tilatut ihanteellisen kuivat koivuklapit liiteriin.

On keskikesän aika, jolloin luonto puhkuu yltäkylläisyyttä. Ensimmäiset metsämansikat ovat kypsyneet syötäviksi pihan reunoilla ja kivien kupeissa – noissa paikoissa olen ajanut ruohon varovaisesti haluten säilyttää kukkivat mansikat. Metsämansikassa tuoksuu ja maistuu kesän parfyymi. Metsämansikoiden ohella lapsuuden mummolan mesimarjat olivat herkkua. Peltokivien kupeissa nekin kasvoivat.

Tiedän monia, jotka ovat keski-iässä hurahtaneet puutarhanhoitoon. Masentuneelle tämä saattaa olla liian vaativaa toimintaa, vaikka viljelyala olisi järkevän vaatimatonkin. Viljely vaatii kärsivällistä kasvun ohjaamista kitkemisineen. Minulle käy muutaman hedelmäpuun hoitaminen, eikä tuloksista ole kovin väliä. Riittää, kun istuttamani puut säilyvät hengissä. Syksyllä niistä on aikaisempaa enemmän vaivaa, sillä täytyy hankkia lisää metalliverkkoa, jolla suojata uudet puut jänisten talttahampaiden varalta.

Lumilinko naukkailee joka talvi palan pintamaata sieltä täältä. Kevään ensimmäisiä tehtäviä on vaurioiden paikkaaminen. Nyt huomaan, että istuttamani valkoapilan siemenet ovat tuottaneet tulosta. Panen merkille myös piharatamon, jonka senkin yhdistän lapsuuden kesiin. Eikös tämän kasvin lehdillä ole haavoja parantava vaikutus?

Ikkunapaikka

Muinoin oppikoulun ensimmäisellä luokalla kuvaamataidon opettaja arvioi piirustuksiamme. Hän huomautti, että olimme jättäneet talojen ikkunat vaaleammiksi kuin seinät, kun todellisuudessa ikkunat ovat lähes aina seiniä tummempia. Mieleeni tulee nyt, että tuo virhe johtui varmaan siitä, että olemme tottuneet katsomaan ikkunoista ulos, ja sisällä ikkuna on tietysti tilan vaalein, valoa antava osa.

Ikkunat ovat uloskatsomista varten. Onkohan se meille luontaista? Miten monta blogia olenkaan kirjoittanut tässä mökin ikkunan vieressä, mielipaikassani.

Ikkuna rajaa maailmasta säännöllisen, hallittavan ja turvallisen kokoisen palasen. On kuin maailma kutistuisi akvaarioksi. Ja vaikka ikkunan takaisessa maailmassa tapahtuu asioita, näköala ja näkökulma pysyvät. Ja vaikka ohut ja hauras onkin, ikkunan lasi erottaa sinut panssarin lailla ulkomaailman haikaloilta ja muilta vaaroilta.

Elämässä on monenlaisia ikkunoita. Kirjoitin aiemmin lapsuuden mummolan ikkunasta, josta katsottiin maantietä ja naapuria. Ikkunasta näki muutaman kilometrin päähän korkealle mäelle, josta laskeutui maantie. Sitä tarkkailemalla oli hyvä odottaa tulevaksi linja-autoa, jolla pääsi kaupunkiin. Kun auto ilmaantui mäelle, oli sopivasti aikaa mennä tienmutkaan vartomaan. Muistan, että oli kahdenlaisia linja-autoja, tavallisia ja postiautoja. Kello viiden postiautolla tavallisesti lähdettiin kotiin.

Ensimmäisen kerrostalokaksiomme olohuoneen iso ikkuna antoi länteen, ja huone saattoi muuttua kesäisin sietämättömän kuumaksi. Mutta myös aurinko laski länteen, ja muistan ne lukuisat kerrat, jolloin lojuin kulmasohvalla katsellen iltataivaan pilvimuotojen keltaisen ja punaisen väreilyjä. Se oli kesän lämmön ja auringonlaskun ikkuna.

Nykyisen talomme pienen huoneen nurkkauksessa on kiikkutuoli, jossa minulla on ollut tapana lukea kirjaa iltaisin ennen nukkumaan menemistä. Ikkuna sijoittuu kaakkoon sillä tavalla, että laskeva aurinko kurkottaa aivan viimeiset säteensä vinosti siihen. Raotetusta tuuletusikkunasta kuuluu usein naapuritalon koiran sisällehaluamisen haukahduksia, johon isäntänsä iloisesti nauraen vastaa. Nyt nurkkapaikan kiikkustuoli välillä ahdistaa, sillä en enää pysty istumaan rentoutuneesti. Entinen tunnelma säilyy silti lämpimänä mielessä.

Ikkunapaikat ovat meille tärkeitä. Tulemisen ja menemisen jälkeen ne asettavat meidät rauhaan ja tekevät monesta itsemme kokoisia.

Mä painan nenän vasten kylmää ikkunaa
ja katson ulos elämään
jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan
en haluaisi mennä mihinkään.

Gösta Sundquist: Elämää ikkunan takana

Syvä matala

Tällä hetkellä ajattelen, että ottaisin noin puolen vuoden mittaisen ‘koeajan’. Katson, pärjäänkö perustöissä, yrittämättäkään mitään erityistä. Paitsi, että pyrin vähentämään elämäni työriippuvuutta. Joka tapauksessa minun pitäisi olla määrätietoinen ja päättäväinen, pitää linjani.

Kun kävin taas ‘mittauttamassa’ masennustasoni kätevällä Tohtori Fi:n Beckin lyhennetyllä, oli tulos pikemminkin huonontunut kuin pysynyt edes paikallaan. Siksi toiveikkuuteni ei ole kovin korkealla, ja koeaika saattaa jäädä muutaman tuskaisen viikon kestoiseksi kananlennoksi. Toisaalta voi olla, että tunnetilani on tavallaan lukittuna siihen asti ennen kuin näen todellisen työkuntoni.

Kävi lopulta miten tahansa, hyvin, huonosti tai jotenkin muuten, sairasloma on antanut vilahduksen, että elämä voisi järjestyä toisin kuin tähän asti. Kukaties löytää vielä jotain, jossa toimia ja oppia.

Muuten, "syvä matala" on kirjaston palautettujen hyllyssä näkemäni kirjan nimi. Vaikka oli ohut, en jaksanut lainata. Hyvä, monimielinen nimi kirjalle. Ja muullekin.

Vielä yksi pelko: hylätyksi tuleminen

Vaikka introverttina luonteena viihdyn paljon yksikseni, ovat hylkäykset (kuvitteellisinakin) ankaria paikkoja. Masentunut ihminen on yliherkkä ja valikoiva pienillekin vihjeille, jotka voi tulkita, ettei sinusta pidetä, arvosteta, et kuuluu joukkoon. Musertavinta on, jos tämä viestit tulevat itselle tärkeiltä ihmisiltä. Silti jo puolitutun tarkoittamaton kulmankurtistus riittää murtamaan suojakuoren ja muuttamaan päivän yöksi. Kaiken lisäksi riippuvuutesi on sosiaalisesti arka asia, sillä se todistaa itselle, ettei ole aikuinen ihminen, täysi.

Riippuvuus on sikäli mutkikas ilmiö, että sen merkitys varmasti vaihtelee yksilöiden välillä. Joka tapauksessa jännite syntyy siitä, että masentunut pyrkii eristäytymään välttääkseen hylkäyksiä, mikä entisestään lisää hänen haavoittuvuuttaan.

Pelkoja: muut ihmiset

Miten muut suhtautuvat sairaslomalta palaavaan? Varovaisesti, tunnustellen, kiusaantuneesti? Tarkkaillen? Miten minä suhtaudun muihin? Vuorovaikutustilanteet täytyy oppia uudestaan, jokaisen kanssa. Minun on kuitenkin myönnettävä, että kiinnostukseni ihmisiin on alentunut, ehkä pysyvästi, ja huomaan itsessäni monia eristäytymisen merkkejä.

Pelkoja: auktoriteetit

Minulla on, kuten monella muulla, ongelmallinen suhtautuminen nk. arvossa ylempiin. Mukaudun, koska en tohdi sanoa omaa käsitystäni. Itse asiassa nk. auktoriteetin edessä tavallisesti jännityn niin, ettei minkäänlaista omaa kantaa tule mieleenkään. Jälkeenpäin voi vain niellä myöntymisen karvaan kalkin, mikä entisestään nakertaa itsearvostusta. Sentään pari kertaa olen uskaltanut – itseni yllätykseksi – asettua vastarintaan, sanoa "ei". Sekin siis on mahdollista. Pettymysten vuoksi minulla on nyt ylimääräistä uhmakkuutta, jonka esille tuominen vaatii harkintaa.

Pelkoja: joustavuus

En ole koskaan pitänyt itseni henkisesti notkeana ja nopeana ihmisenä. Suosin tuttua, turvallista ja rutiininomaista, hidasta eteenpäin puurtamista. Nyt taas vaaditaan muutosvalmiutta, tilanteisiin nopeaa sopeutumista ja niistä hyödyn ottamista, vikkelää siirtymistä asiasta toiseen – ja sopivaa retoriikkaa. Henkisen perusrakenteeni takia en taida osata tehdä mitään erityistä tälle ongelmalle.

Paitsi että voisin koettaa tehdä välttämättömyydestä hyveen. Minulle ominainen itsepäinen pakertaminen on silti usein johtanut onnistuneeseen tulokseen. Mikäli pystyn säilyttämään työni vapausasteet ja keskittymiskykyni palautuisi, saattaisin pärjätä muutosten pyörteissä vielä tavalla, joka edustaisi jonkinmoista vastarinnan muotoa. Tulikohan taas toivottua liikaa?

Lisää pelkoja: asenne uuteen

Olen pannut merkille kärsimättömän ja vastahankaisen asenteeni ulkopäin tulevaan tietoon: en oikein saa itseäni kiinnostumaan mistään uudesta. Esimerkiksi selaan sanomalehden yleensä nopeasti ja vielä ärtyisesti pysähtymättä mihinkään, ja autolla ajaessa kuuntelen mieluummin valitsemaani musiikkia levyltä kuin radio-ohjelmia.

Kykyni vastata "haasteisiin" ja uteliaisuuteni "virikkeisiin" tuntuu rajoittuneelta. Kukaties kysymys on yksinkertaisesti energian puuttumisesta (‘velttoudesta’) tai sitten motivaatiossani on tapahtumassa ankarampia muutoksia: entinen ei yksinkertaisesti jaksa enää innostaa. Jaksaako mikään? Satunnainen kiinnostus lintuihin, tuuliin ja puihin ei lyö leiville.

Taustalla on vielä henkilökohtainen 'muutosvastarintani', joka ammentaa kilokalorinsa kokemastani epäoikeudenmukaisuudesta. Piittaamattomuudella tiettyihin asioihin voi osoittaa mieltään. Onko tämä aktiivisuuden ele vaiko tyhmää itsensä pelaamista nurkkaan, jää nähtäväksi.

Tähän pulmaan en äkkiä keksi mitään reseptiä. Pitää katsoa, josko jotain mielessä heräisi.

Pelkoja: keskittyminen

Yksi huolenaihe, josta olen jo kirjoittanut, on kysymys henkisen kestävyyden ja keskittymiskyvyn riittävyydestä. Olen nimittäin huomannut, että tarkkaavaisuuteeni helposti häiriintyy ja unohtelen asioita, aivan samalla tavalla kuin töissäkin ennen sairaslomalle jäämistä.

Luin äsken mieltäni kylmäävän jutun miehestä, joka poltti itsensä loppuun liialla työnteolla. Kertomansa mukaan hän menetti tyystin keskittymiskykynsä ja joutui siksi jäämään sairauseläkkeelle.

Blogi-kirjoittamisella olen pyrkinyt harjoittamaan kielellistä ilmaisuani. Pieniä pätkiä pystyn keskittyneesti kirjoittamaan. Mutta riittääkö se, kun vaatimustaso nousee ja sisällön pitäisi olla aivan toisenlaista asiaproosaa kuin omien aivoitusten löysähköä selostamista?

Töihin paluussa

huolestuttaa moni asia. Aivan liian usein ajattelee, että on täysin valmistautumaton. Tuntee itsensä hauraaksi astiaksi, joka menee tuusan nuuskaksi pienestäkin järkytyksestä. Sitten on uhmaa ja kapinahenkeä, jolla osoittaa muille oma uusi paikka. Ja vielä on se epäluterilainen ajatus, että elämä olisi lopultakin paljon parempaa, jos voisi pysytellä vastemieliseksi muuttuneen työelämän ulkopuolella. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin testata toimintakykynsä. Käyn jo toisena työpäivänä lääkärini vastaanotolla, missä voimme arvioida tilannetta.

Ajattelin, että kokoaisin yhteen niitä pelkoja, joita on mielessäni: keskittymiskyky, asenne uuteen, joustavuus, auktoriteetit, muut ihmiset, hylätyksi tuleminen. Toivon, että näiden käsittelyn kautta voisin päätyä edes alustavaan suunnitelmaan, jota koettaisin seurata.

All I intended to be

Siis olen hät’hätää kyennyt lukemaan sanat ja saanut selvän kuuntelussa epäselviksi jääneisiin kohtiin. No, laulujen tarinoissa on paljon ‘elämän dramatiikkaa’, nousuja ja laskuja, kuten on laita Harrisin muissakin viime vuosien levyissä. Jo ensimmäisen laulun (‘Shores of white sand’) ensimmäinen värssy avaa masentuneen ihmisen elämännäkymän:

"Here I go again
Back to that feeling
Of no worthy cause
To carry me on"

Tarinan loppu jätetään avoimeksi. Voi käydä huonosti tai paremmin, sittenkin.

"Some say I’m sinking
To the muddy bottom
But somehow I’m sailing
To shores of white sand"

Harrisin levy on vielä lähellä. Siksi en osaa, enkä halua sanoa siitä mitään kummempaa – ja tarvitseeko sanoakaan. Mutta toivon musiikki se on. Älä myy sieluasi, neuvoo äiti lapsiaan (‘All that you have is your soul’). Masennuksessa voimme kadottaa itsemme ja kunnioituksemme itseämme kohtaan. Se on asia, jonka myös maailma yrittää meiltä riistää.

"Here I am, waiting for a better day
A second change
A little luck to come my way
I hope to dream, I hope that I can sleep
again
And wake in a world with a clear
conscience and clean hands
‘Cause all that you have is your soul"

Minne meni keskittymiskykyni?

Sen ohella, etten ole tyypiltäni runoihminen, keskittymiskykyni ei ole paras mahdollinen syventyä runon lukemisessa vaadittavaan mielen asentoon. Ahdistuslääkkeet eivät tässä näytä auttavan. Ne sitä paitsi pyrkivät tasoittamaan tunteita, tekemään välimatkaa, jolloin nähty ja kuultu menettää teränsä.

Olen tähän mennessä kuunnellut yli puolen kymmentä kertaa Emmylou Harrisin viimeisimmän levyn (All I intended to be). Vasta nyt erotan kappaleet toisistaan. Vaikka heti myönnän, että olen tuskastuttavan hidas oppija, on vitkainen erottuvuus yleensä merkki siitä, ettei kysymys ole ‘helposta’ levystä.

Pystyin vasta äsken ottamaan esille laulujen sanat ja seuraamaan niitä samanaikaisesti esitysten kanssa. Se, mikä minua esti tekemästä näin aikaisemmin, oli ennakoiva ahdistus, oikein musertava sellainen, siitä, että tämä vaatii minulta aivan erityistä ponnistelua: siis istumista aloilleen ja kaiken ylimääräisen ulkoisen ja sisäisen poissulkemista. Tästä kyvyttömyydestä olen todella huolestunut. Miten käy töissä? – Vaikeuksia on näköpiirissä.

Aamuista pienhuumoria

Aamulla sain katsottua pitkästä aikaa Serranot. Tällä kertaa jakso eteni paikoin hykerryttävän hauskasti. Ihailla täytyy käsikirjoittajia, joiden pitää osata kuljettaa samanaikaisesti monia osatarinoita, joilla kullakin on oma aiheensa ja siihen perustuvat vitsinsä.

Yksi hauska kohta jäi mieleen. Pyrkiessään noudattamaan psykologin ammattieettistä sääntöä toisten ihmisten auttamisesta (jota oppimaton veljensä Fifi kutsui "Hypokondrian valaksi") Diego sotkee itsensä melkoiseen väärinkäsitysten vyyhteen. Kesken hääseremoniaa hän keskeyttää papin puheen ja tiedustelee, eikö tämä aio kysyä juhlaväeltä, onko kenelläkään jotain avioliittoa vastaan (tai vaietkoon ikuisesti). Pappi vastaa kuivasti, että tämä on kysymys, joka tehdään ainoastaan elokuvissa. Niinpä. Miten paljon meillä onkaan elokuvien ja kirjojen luomia käsityksiä? Esimerkiksi, että rikosetsivät ovat -- tai olivat aikaisemmin -- keski-ikäisiä eronneita miehiä, jotka kärsivät verenpaineesta, syövät epäsäännöllisesti ja johdonmukaisesti rasvaista pikaruokaa sekä pitävät liiaksi jostain viskimerkistä.

Häistä tuli mieleeni vuosien takaa Alivaltiosihteerin virallisesta ohjelmasta kuulemani lohkaisu: Mitä yhteistä on Tapparan kannattajalla ja pohjalaisella häävieraalla? Kummallakin on kirves rinnassa.

Tämän enempää ei irtoa huonolta vitsinkertojalta.

Pieni vihreä kirja

Siivosimme lasten kanssa kirjahyllyä. Esille putkahti kenenkään aiemmin näkemätön vihreäkantinen kirjanen, Saana Jaatisen (1989) toimittama 'Runoja luonnosta'. Se on valikoima suomalaisten runoilijoiden luontorunoja, järjestettynä vuodenaikojen mukaan. Yllättävää ei ollut, että valtaosa teksteistä oli runoja keväästä ja kesästä. Kai on, että siitä puhe mistä puute. Mukaan otettu Eino Leinon 'Lapin kesä' tukee tätä päätelmää. Runossahan Leino vierittää maamme henkisen elämän niukkuuden ja latteuden lyhyen kesän tiliin. Kun muualla "tulta säihkyy harmaahapset...meill' ukkoina jo syntyy sylilapset". Ainoa toivo on, että kesä, vaikka lyhytkin, tulisi joka kerran ja soisi hetken helpotuksen.

Toisaalla sanotaan, että vuodenajat tuovat elämään vaihtelua. Ja pitkä talvi ei ainoastaan opeta välttämätöntä nöyryyttä ja sitkeyttä vaan myös, kenties, kestävän kiinnostuksen kaikkeen käytännölliseen ja toimivaan -- kuten vaikkapa kännykkään.

Runojen tuntemukseni on olematon. Runojen lukeminen vaatii otollisen mielialan ja hetken. Siksi niiden jäljentäminen toisille on usein turhaa touhua. Mutta kun on heinäkuu, kirjaan säkeen Saima Harmajan runosta 'Heinäkuun aalloilla', joka on löytämässämme kirjassa:

...ihossa hehkua päivän,
hiukset kastuen,
liu'n pilvien syliin
kosteasulkaisten.

Petolinnun takapuoli

"Ja naama on kuin petolinnun perse", kuului yksi mieleenjäänyt sotaväen alokasajan komento. Sillä tavoiteltiin sotilaalle toivottavaa yrmeää perusilmettä, jolla suhtautua aika ajoin älyttömiltä tuntuviin harjoituksiin ja viime kädessä sitä tappajan asennetta, jos tositoimiin eli sotaan jouduttaisiin. Sotaväessä ja koulussa lähdetään siitä, että ulkoapäin annettu menee sisään. Liikettä tapahtuu myös toisessa suunnassa: omat tunnetilat näkyvät ulospäin ilmeissä ja eleissä ja puheessakin.

Kun autoa ajaessani vilkaisin taustapeiliin, hieman yllätyin. Suupieleni olivat vahvasti kääntyneinä alaspäin. Olen nähnyt itseni samanlaisena joissakin äskeisissä valokuvissa, joten se kuvannee jotain ei-tietoista peruslookiani. Eihän se ole erityisen luokseenkutsuva ilme, vaikka toivon, ettei riitä vielä täyttämään armeijan standardeja. Mieleen tulee kaksi mahdollista tulkintaa: joko se kuvastaa jähmettymistä tai, positiivisemmin, keskittynyttä päättäväisyyttä. Tai saattaa olla, että siinä on molempia. Ja taitaa mukaan mahtua ripaus ärsyyntyneisyyttä ja pettymystäkin.

Pitäisikö ilmeistään olla huolissaan? Ainakin ne viestittävät tehokkaasti. Siksi mieluummin neutraali kuin sekoittunut tai monitulkintainen viesti. On eduksi helpottaa kanssakäymistä. En ole oikein tyytyväinen tilanteeseen. Enkä usko, että tämä tuomio on turhamaisuutta vaan huolta jostakin siellä sisällä olevasta.

Neljäs (vai oliko jo viides) kohtaaminen

Postin pihalla tuli vastaani työpaikkani naapuriosaston tuttu. Katseemme kohtasivat ja tervehdimme. Panin merkille hänen lievästi tutkiskelevan sivukatseensa ja tietyn hämmennyksen. Itse pidin suunnitelman mukaisesti katseeni kiinni hänen katseessaan, nyökkäsin lievästi hymyillen, määrätietoisuutta tavoitellen. En tiedä, onnistuinko. Mutta tällä kertaa en itse hämmentynyt enkä käynyt anteeksipyytäväksi. Mitä anteeksi pyydettävää minulla olisikaan (muuta kuin helkkarin epävarmuuteni)?

Muistatko Göstan

Gösta Sundquistista tykkäsin ja tykkään yhä kuten varmaan moni muukin. Muistan Sundquistin tekemät ohjelmat, joita radio Mafia lähetti vuosien ajan säännöllisesti lauantaisin 'ehtookellojen' jälkeen klo 18-20. Ja muistanko oikein, että hänellä oli vielä jokin toinen ohjelma samalla viikolla. Sundquistin on pitänyt työskennellä vimmatulla energialla. Se kai oli lopulta hänen kohtalonsa – "the things that make you live can kill you in the end", opastaa Neil Young.

Koe-eläinpuisto ja mitä niitä olikaan. Niiden henkilöhahmot: ratikkakuski Tenkanen, isännöitsijä Granström (?), Kulli-Olli ja vielä jokin naishahmo, konsulentti jokin. Ja oli niitä muitakin. Ohjelmat olivat harvinaista suomalaista anarkiaa, tyystin toisenlaisia kuin vaikkapa Serranot, vaikka molemmissa puhutaan paljon elämän perusasioista kuten seksistä. Gösta Sundquistin ohjelmissa oli nykyaikaisesti sukupuolinäkökulma, suomalaisen miehen näkökulma. Koe-eläinpuistoa olisi mukava kuunnella uusintoina.

Sitten on tietysti musiikki, jossa miesnäkökulma toistuu monin arvattavin muunnoksin. Laulujen miehet ovat eksyksissä, tekemässä doodsonkuvioitaan, kovissa paineissa mutta myös tasapainon ja sovinnon viimein löytäneinä. Nyt vallalla olevien perusteiden valossa laulujen miehet (ja naiset) ovat enemmän tai vähemmän luusereita ja siksi S:n musikki on nykyaikaista kansan musiikkia. Kaikki Sundquistin kappaleet ovat hittejä tai melkein. Joskus mietin, miten hän mahtoi tehdä musiikkiaan. Epäilen, että hän oli rasittavuuteen asti täydellisyyteen pyrkivä nipottaja.

‘Pohjois-Karjala’ on sähköisesti sykkivä ja melodisesti kaunis niin kuin useimmat S:n sävellykset. Tunnustelen alavireisiä sävyjä ... "vaikka elämän sävelen hukkasin/onneni sirpaleita säilytän". Löydän myös yhtymäkohdan mökillä viihtymiseeni, vaikka jätän ne verkkarit hankkimatta. Tavallaan se on suomalainen versio Neil Youngin 'Countryhomen' kaltaisesta kaupunkilaisen kaipuusta maaseudulle, vapauteen eli itselliseen olemiseen.

Pysähdyin, kun kuulin radiosta ensimmäisen kerran kappaleen ‘En tahdo sinua enää’. Yhä vieläkin se saa niin sanotut kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Se on sekä yksinkertainen että monimutkainen pieni laulu, jonka tarinan on moni elänyt.

‘Itkisitkö onnesta?’ on ehkä suosikkini. Se tiivistää monet miehiset teemat – kännin, seksin, naiset, eron, viinan, uhon, autoilun, sekoilun ja selittelyn – sekavientapahtumienjohdonmukaiseksisarjaksi: "miten epäoikeudenmukaisesti onnenanti täällä jaetaan".

"Se vituttaa
ei saa
sut vaikka kantapaikasta kannetaan
ulos asti rauhoittumaan
kun syitä hakemalla haetaan."

Ikkunat ovat uloskatsomista varten

Mitä kirjoittaa, kun ei ole mitä kirjoittaa. Silloin voi kirjoittaa kirjoittamisen vaikeudesta. Tai sitten mitä vain mieleen tulee:

Olla paossa. Ajatuksen säteellä ei yhtään ystävää, lauloi tuomari Nurmio, Somerjoki taas, että pois pilvet karkaavat, sä turhaan niitä tavoitat. Alkoi sataa. Pilvien jäähyväiset. Öljyn hinta on noussut ja kesä ollut viileä. Jaakko heittää kylmän kiven veteen, naantalilaiset unikeon. Nyt sataa kunnolla. Sanoiko isoäiti, että kesä kyllä kuivaa minkä kastelee. Ja että kaikki ruoka menee samaan mahaan, älä poika nirsoile. Sade on lyhyt, kuin hetki. Ulkona on märkää, ei tee mieli mennä. Ikkunat ovat uloskatsomista varten. Mummolassa seurattiin tiellä kulkijoita ja naapuria. On niin hiljaista. Aivan hiljaista. Mitään ei tapahdu. Pitäisikö? Sade alkaa uudestaan. Ensin kuulee ropinan, sitten näkee sireenipensaan lehtien heilahtavan pisaroiden osumista. Jäät ikkunaan, kun harmaat pilvet kulkevat sivulle ja vievät sateen mukanaan. Uskallatko ulos. Kukaan ei ole katsomassa. Aivan illalla selkenee ja tuulee.

Puolipilvinen ehtoo

Ilta on pilvinen vaikka sinistäkin pilkahtaa, ehkä vielä sataa, ja tuuli tuntuu iholla siedettävältä. Pieni tuli takkaan onnistuu ensimmäisellä yrityksellä.

Iltakävelyllä huomaan, että kevään istutuksessa reippaasti kukkineen luumupuun, ‘Sinikan’, lehdille on ilmestynyt paljon pieniä ruosteläiskiä. Kirvojako? Samanlaisia merkkejä on omenapuidenkin lehdillä mutta vain siellä täällä. Sitä vastoin viime kesänä istuttamani maatiaiskirsikkapuu, ‘Sikkola’, näyttää voivan mainiosti (koputan puuta) ja tuottanee ensihedelmiä. Ruiskutan runsaasti mäntysaippualiuosta Sinikan lehdille. Toivottavasti se ehtii juurtua lujasti ja herää elämään ensi kesänä.

Ilta-aurinko jää tällä kertaa näkemättä. Bluesia sekin. Ja huomiseksi ennustettiin epävakaista säätä. Oiva peruste makailla vain – kuin Ellun kanat, tuli mieleeni Tuntemattomasta. Sopiihan se.

Maaseutukoti

Neil Young laulaa laulussaan 'maaseutukodistaan' (country home), että kaupungissa hänen täytyy huomata hymyillä. Kesämökeille paetaan muita ihmisiä ja kanssakäymisen edellyttämää käyttäytymistä, ei niinkään yksinäisyyteen kuin olemaan kirjaimellisesti yksin. Nyt kun minua ei yhtään hymyilytä ja mieleni on raskas, lähden jokaviikkoiselle countryhomevisiitille (muu perhe seuraa perässä myöhemmin). Huomaan, että sairaslomani aikana mökistämme on tullut minulle aivan erityinen paikka, toisin kuin aikaisemmin. Siellä voi esimerkiksi aivan mutkattomasti lötköillä sängyssä vaikka koko päivän. Tätä muutosta pitää miettiä tarkemmin.

Ennen maaseutu ja kaupunki erosivat toistaan. Lapsuudestani muistan, että käydessäni maalla mummolassa maaseudun ihmiset (ainakin isoäidin naapurit) olivat paljon ystävällisempiä ja lämpimämpiä ja kiinnostuneempia kuin ihmiset kaupungissa. Olisiko niin, että ennen vanhaan, kun maalla kaikki vielä perustui maanviljelykseen (kaikki tavallaan olivat samalla 'toimialalla'), ihmiset jakoivat asioita enemmän ja konkreettisemmin kuin tuhansilla tavoilla eriytyneessä kaupunkiyhteiskunnassa? Mitäpä yhteistä sinulla on naapurisi kanssa?

Lapsuuden maaseutua ei enää ole, eikä mummolaa. On countryhome, sinne lähden.

Take that ride

Alavireisyys ei hellitä. Mistähän se taas tuli? Nyt tämä on sitä 'oikeaa' masennusta. Sille ei voi kerta kaikkiaan mitään. Kuin odotella. Että jättäisi.

Etsivä löytää. Kuuntelin eilen Emmylou Harrisin vasta ilmestynyttä levyä (All I intended to be). Melkein heti löytyi tummasävyinen kappale, joka sointui täysin mielentilaani ("where were you when the world turned black"). Joskus pitäisi kirjoittaa uuteen levyyn tutustumisesta. Siitä, miten jotkut kappaleet erottuvat ensin, sitten seuraavat ja sitten loput. Ja kuinka kappaleiden tulkinta ja niistä tykkääminen muuttuu kuuntelukertojen myötä. Tai siitä, mitä mielessä viriää, kun palaa pitkän tauon jälkeen joskus itselleen tärkeään levyyn.

One of these days I’m gonna take that ride
Though there may be nothing on the
other side
I’m too old for changing
My true blues have all been tried
One of these days I’m gonna take that ride
Take that ride
Take that ride
Take that ride

Kuolema maantiellä

Oli hauska ja toimelias päivä lasten kanssa maalla.

Yhdessä suhteessa kesä on surullista aikaa, kohtaahan maantiellä paljon liikenteen tappamia eläimiä. Vielä sen jälkeenkin, kun liiskautunut eläin on hävinnyt tieltä (kai parempiin suihin), kuivuneen veren tiilenpunaiset läikät muistuttavat tapahtuneesta.

Joskus huomaa jäniksen tai oravan tien sivussa, jonne on auton osumasta sinkoutunut. Eläimet näyttävät rauhallisilta ja tyyniltä, kuin nukkuisivat, raajat siististi ojentuneina. Ne ovat tulleet tiensä päähän, tämän ajan tavoittamattomissa. Toisin on ihmisen laita, kun hän kohtaa väkivaltaisen kuoleman. Linna kuvaa Tuntemattomassaan kaatuneita sotilaita, joiden kasvojen iho käy oudon kellertäväksi ja niille jähmettyy vääristynyt, epämiellyttävä irvistys. On kohdattu vastentahtoinen kuolema, ja kiristynyt ilme kertoo kuolinkamppailun tuskista. Se on viimeinen vastalause jälkeenjääneille.

Onneksi monet epämääräiset mytyt maantiellä paljastuvat pudonneiksi rukkasiksi, joita ilmeisesti lennähtelee toimeliaiden kesämökkiläisten ja muiden kesäahertajien peräkärryjen puukuormista.

P.s. Loppukevennyksestä huolimatta on ollut koko päivän enenevä tunne, että tukehduttava alakuloisuus on ottamassa minua valtaansa. Kunnon blues. Unohdinkohan keskipäivän opamoxin...

Riippuvuus masennuksesta

on askarruttanut minua paljon varsinkin lääkärissäkäyntien yhteydessä: olenko minä oikeasti sairas, avun tarpeessa, ovatko oireeni todellisia vai onko kipu- tai valittamiskynnykseni vain alhainen? Kesti kauan, ennen kuin vakuutuin, että minulla on oikeasti oikea masennus. Kun masennus syystä tai toisesta syntyy, sinulle tulee myös uusi "kumppani", uusi puoli itseesi. Eikä se ole tyystin omien vaikutusmahdollisuuksiesi ulkopuolella. Esimerkiksi voit kutsua masennuksen hätiin, kun tulee vaikea paikka, mennä sen taakse piiloon. Saattaa käydä, että tämänkaltaisista syistä johtuen et haluakaan parantua, mitä se sitten onkaan, vaan pitää masennuksen osana keinovalikoimaasi. Puhunkohan liian suurella suulla? Ainakin itselleni tulee mieleen tämänkaltaisia ajatuksia.

Takanani on niin monta masennusjaksoa, että lähes 100% varmuudella niitä on tulossa vast’edeskin. Oikealta masennukselta en pääse karkuun. Mutta haluanko edes? Nyt kun sairaslomani tuloksena tilanteestani on tullut epämääräisesti julkinen, minulla on entistä laajemmat ja vakuuttavammat mahdollisuudet käyttää masennus- ja uupumusalttiuttani työssä ja sosiaalisissa suhteissa, vaikkapa ostaa sillä itselleni tietty suoja suhteessa ikäviin tehtäviin. Tietysti ihmiset pelaavat jatkuvasti tämänkaltaisia pelejä, pelimerkit vain vaihtelevat. Varsinainen ongelma on se, että masennukseen ripustautuminen sulkee mahdollisuuksia löytää uusia asioita ja mennä eteenpäin. Tällä en tarkoita jenkkien itsensäkehittämispuppua, vaan pelkoa siitä, että vain jämähtää niille sijoilleen, polkemaan paikalleen, tulee katkeraksi ja tyhjäksi.

Kuinka uskallan olla ‘terve’ ja mitä ‘terveenä oleminen’ minun tapauksessani tarkoittaisi? Urakka tuntuu mahdottoman suurelta. Tämä on myös arka asia. Jos masentuneelta kielletään masennus, se on samalla hylkäys.

Sinistä ja mustaa

Ian Rankinin kirjoittama Rebus-kirja on luettu. Annetaan sille arvosanaksi 9. Sarjamurhaaja-aihe jäi lopultakin vain yhdeksi juonteeksi, eikä varsinaista sarjamurhaamista kuvattu käytännössä lainkaan. Komissario Rebus oli taas kerran sotkenut asioitaan ja joutunut sisäisen tutkinnan kohteeksi, kun hän samalla terrierimäisesti selvitteli paria rikosta, poliisin korruptiota ja jahtasi kahta sarjamurhaajaa ja kaiken hyvän lisäksi hoiti omia ja toisten ihmissuhteita -- ja tekipä vielä lopussa parannuksen eli lopetti viinanjuonnin ja tupakinpolton! No, 450 sivulle mahtuu paljon käänteitä, ja kirja pitää lukijan kiinnostuneena loppuun asti.

Rebus edustaa työlleen täysin omistautunutta poliisityyppiä, jonka on mahdotonta pitää yllä tavallisia ihmissuhteita. Puolisosta on erottu ajat sitten, eikä yhteyttä ole aikuistuneesen lapseen. Tämä on yleinen teema monessa poliisiromaanissa. Sitä se on myös kaikkialla työelämässä. Ja vaikka sen tiedetään varmasti johtavan yksilön tuhoon, sitä enemmän tai vähemmän avoimesti ihaillaan juuri sen ehdottomuuden takia. Se on työn ja organisaatiolle omistautumisen yksilösankaruutta.

Jokunen vuosi sitten päätin, että voimani riittävät juuri sopivasti klo 9-16 työaikaan, enkä ole enää valmis lähtemään sunnuntaisin valmistelemaan seuraavaa viikkoa. Viimeaikaiset organisaatiomuutokset ovat johtaneet kohdallani "sitouttamisen" epäonnistumiseen ja olen kai liittymässä passiivisten muutosvastarintalaisten harmaaseen massaan.

Väsymyksestä (uusi yritys vähemmän väsyneenä)

Väsymys on usein seuraus masennukseen liittyvistä unen ongelmista. Monien vaiheiden jälkeen on itselläni tyydyttävä tilanne, sillä vähäinen annos Remeronia auttaa nukahtamaan enkä tarvitse enää nukahtamislääkkeitä. Remeron on siitä ihmeellinen ‘homeopaattinen’ troppi, että mitä pienempi annos, sitä väsyttävämpi vaikutus. Ongelmana on varhainen herääminen. Pitäisi yrittää asteittain rukata sisäistä kelloa eteenpäin siten, että menisi myöhemmin nukkumaan, jotta heräisi vastaavasti myöhemmin.

Laveammin ymmärrettynä on väsymys tarmokkuuden ja kiinnostuksen häviämistä. Joskus masennus liitettiin yhteen kuolemansyntiin, henkiseen laiskuuteen. Uteliaisuus katoaa, mikään ei sytytä, eivät onnistumisetkaan, joiden aitouteen ja pysyvyyteen ei suostu uskomaan. Työuupumuksessa on tunnistettu samantapainen piirre, ammatillinen kyynistyminen, joka on burnoutin pisimmälle ehtinyt vaihe.

Kun sairaslomani alkoi, tuli mieleeni kertosäe Emmylou Harrisin laulusta: "beneath still waters/your love is gone". Pelkään, että näin on käynyt minullekin: olen menettänyt työtäni koskevan intohimon. Saattaahan motivaatio vielä löytyä vähitellen tekemisen kautta, ehkä, mutta nyt olen vailla toivoa. Tämä asia on mennyt rikki sisälläni. Näkymä on lohduton, sillä jos jaksan työssä, se on rutiiniomaista raahautumista ainoana tavoitteenaan eläkeiän saavuttaminen. Pelkään, että olen tuolloin katkeroitunut sisäisesti ontoksi.

Paraikaa lukemassani Rankinin dekkarissa on myös osuva havainto, jonka Rebus tekee Edinburghin slummialueen lapsista "leikkimässä auringonpaisteessa vailla todellista innostusta, silmät ja suut kaventuneina."

Töissä yöllä

Sanotaan, että unien näkeminen on toipumisen merkki. Mikäli näin, oma toipumiseni sujuu ripsakasti. Silti hieman epäilen. Olin jälleen kerran koko viime yön töissä: tapahtumat etenivät ongelmatilanteesta toiseen, ällistyttävän elävinä ja todentuntuisina. Myönteistä oli, että olin äänessä, puhuin ja yritin ratkoa asioita mielestäni järkevällä tavalla. Selviä ratkaisuja ei tosin syntynyt, ja lopulta tilanteet muuttuivat pelottaviksi, väkivaltaisiksi. Onneksi heräsin. Uni on unta mutta totta, koska on sen omin silmin katsonut.

En tiedä, mitä ajatella? Jälleen tuntuu, että elää kahdessa maailmassa.

Sää muuttui

heti seuraavana päivänä, viilentyi, sateli. Sytytin pienen tulen ‘tuoksuvaan’ takkaan, jopa hellan sain vetämään. Kesäaikaan tulisijojen sytyttäminen kysyy malttia ja onnea. Ensimmäiseksi on varmistettava riittävä veto, ja jos sitä löytyy, on eduksi aloittaa hyvin pienellä tikkupuuannoksella. Mikäli se alkaa vetää, saattaa varoen lisätä poltettavaa. Takaisku voi yhä tulla, kun piipussa lymyillyt kylmän ilmatasku puskee savua takaisin. Myönnän, että luvattoman usein olen hajamielisyyttäni unohtanut perusjutun, pellin aukaisemisen.

Puun polttamisesta tuleva lämpö on omanlaistensa, kuin auringon valo, jonka kokee säteilynä iholla. Kaiken lisäksi palamista on jännittävää katsoa lasiluukun läpi, kuin jokin maailmaa rakentava ikiaikainen tapahtuma tulisi näkyville. Palamisen ääni rauhoittaa. Laitan usein tulen takkaan ja sen tohinassa makailen puolihorroksessa.

Kesän kaunein päivä?

Olikohan perjantai heinäkuun 4. päivä kesän kaunein: tuulinen, aurinkoinen, täynnä lintujen laulua, sihinöita ja suhinoita, sininen taivas valkoisine pilvineen, joita ihminen on ihaillut vuosituhansien aikana. Useimmat kedon kukat alkavat aueta, tuskin muistan enää monenkaan nimeä, mutta niitä paljon erilaisia. Ja pihakivelle, ohuen multakerroksen päälle, on ilmaantunut aivan uusi matala keltaisten kukkien ryhmä. Niiden siemenet varmaankin laskeutuivat auringosta päin.

Lähestymme keskikesää,

ovathan ensimmäiset paarmat ilmestyneet. Innokkuudessaan ovat ne ikäviä otuksia, joita eivät edes tuulenpuuskat riitä karkottamaan. Nukuin ensimmäisen yön mökillä huonosti, sillä huoneessa oli varotoimenpiteistäni huolimatta itikka, ja kun vaihdoin toiseen huoneeseen, oli siellä se toinen odottamassa. Siihen loppuivat huoneet. Aamulla väsytti, mieliala maassa ja ahdistavat ajatukset sameina mielessä.

Sitten siunattu aurinko alkoi säteillä sisälle asti. Sain itseni ylös, pihallekin. Aamukahvin jälkeen tein pieniä käynnistämisharjoitteita kuten hedelmäpuiden kastelua. Seurasin taas tuulen kiertelyä metsänreunan puissa.

Montakohan puuta ympäröivässä metsässä on? Arvaisin, että ‘aikuisia’ puita olisi satoja, kenties. Yhtään kappaletta en ole jaksanut kaataa. Jonkin lumen katkaiseman haavan olen isolla ponnistuksella onnistunut vetämään pihalle ja käsisahannut uuniin sopivaksi. Tuoretta puuta on ikävä sahata mutta helppo pilkkoa kirveellä. Tekemäni periaatepäätöksen mukaisesti tilaan loppukesällä kasan valmiita klapeja. Niiden siirtäminen ja pinoaminen liiteriin hyväksytään liikuntasuoritteeksi.

Back to country

Varhain aamulla satoi, ei ollenkaan salaisesti, vaan äänekkään railakkaasti. Ilmaa onkin helppo hengittää ja tuuli on kuin eliksiiriä. Unirytmini on pahasti pielessä, heräilen aivan liian aikaisin. Nyt siitä ei ole muuta haittaa kuin väsyneisyyden tunne, mutta pitäisi jo ryhdistäytyä ehkäiseviin ja korjaaviin toimenpiteisiin.

Aikomuksena on käydä ensin lasten kanssa kaupungilla ostoksilla ja maleksimassa ja sitten suunnata yksin mökille, lähinnä nukkumaan ja lepäämään muutamaksi päiväksi. Otan mukaani Rankinin törkeän Rebusin, joka luultavasti lopulta nappaa molemmat sarjamurhaajat -- ja toivottavasti lisäksi panee pomot ja muutkin ikävät heput järjestykseen.

Sairasloman vaikeudesta (jatkoa johonkin aikaisempaan)

Henkisistä syistä johtuvan (keksinpä taas ilmauksen) sairausloman säännöt ovat epäselviä. Ei kai olisi soveliasta kovin aktiivisesti lenkkeillä, käydä punttisalilla, edes liikkua keskeisillä paikoilla tai näyttää reipasta ja iloista naamaa, äänekkäästä vitsailusta ja nauramisesta puhumattakaan. Moiset teot eivät masentuneelta tosin kovin hyvin onnistu, mutta ovat täysin mahdollisia (ja itse asiassa toivottavia). Melkein kuvioon sointuisi paremmin, jos sinut tavattaisiin kilisevä pullokassi kädessä tai norkoilemassa baareissa -- sehän selventäisi ongelman ytimen.

Sairaslomani alussa minun oli pakko kysyä lääkäriltä, voisinko lähteä matkalle. Hänen mukaansa voisin ihan hyvin. Lomamatka olisi irrottanut tehokkaasti, mutta siihen ei ollut käytännössä mahdollisuutta.

Nyt kokemani ongelmat tapaamieni ihmisten kanssa palautuvat "henkisen" sairausloman pulmallisuuteen. Aikaisemmin liikuin sujuvasti normaalin ja masennuksen todellisuuksien välillä. Nyt sairasloman jälkeen tilanteeni on julkistunut ja muuttunut: olen ikään kuin kahden maailman välillä, tietämättä kumpaan milloinkin kuulun tai pitäisi kuulua. Kiitos saamastani kommentista. Se puki sanoiksi epämääräiset ajatukseni: ole se, miltä tuntuu. Itse asiassa uskon aika lailla nk. intuitiiviseen tietoon. Se on useammin oikeassa kuin väärässä.

Olimme tyttöjen kanssa

maalla mökillä. Käynti onnistui hyvin, aurinko paistoi koko ajan, eikä tällä kertaa kaupunkilaislapsille ominaisia ötökkäkammoisia kirkaisuja ja sisäänjuoksuja lainkaan esiintynyt. Nyt lasten huomio suuntautui omatekoisen grillin rakenteluun ja varsinaiseen grillaukseen. Tulos oli kokkien ilmoituksen mukaan "tällä kertaa selvästi parempi". Lähdimme aika tyytyväisinä kotiin, ja autossa kuuntelimme levyltä Anne Mattilan parhaita kappaleita.

Sarjamurhaajia ja ruumismatoja

Joskus tein päätöksen, että kuulun siihen ryhmään, joka ei tykkää lukea (tai katsoa) sarjamurhaajajuttuja. Sadistisen väkivallan kuvaaminen öklötti, ja usein se läpinäkyvästi valmisteli täysin pahaksi ja saatanalliseksi kuvatun murhaajan oikeutettua tappamista tarinan lopussa. (Tämä on ärsyttävä piirre etenkin jenkkien bestsellereissä.) Samanlaisen päätöksen tein oikeuslääketieteellisiä aiheita käsittelevään jännityskirjallisuuteen. Yksi Scarpetta (vai miten se meni) riitti, ja jätin ruumismatojen diagnostisten merkitysten selvittelyn mielihyvin toisten nautittavaksi.

Nyt pöydälleni on ilmaantunut Ian Rankinin kirja nimeltään 'Sinistä ja mustaa' . Olen Rankinia joskus lukenut ja pitänyt hänen poliisihahmostaan, John Rebusista. Rebus on kirjoissa suustaan ja ajattelultaan paljon törkeämpi kuin taannoin televisiossa esitetyssä sarjassa. Kenties Rebusissa viehättää juuri hänen härski uskalluksensa suhteessa muihin ja ylempiinsä (semmoinen minäkin haluaisin olla isona, mutta tästä ehkä myöhemmin enemmän). Mietin, miten tuollainen hahmo pärjäisi vaikkapa omassa työpaikassani. Rankin on laatinut kirjaansa johdannon, jossa sanoo teostaan parhaakseen. Mutta sitten siinä on tuo sarjamurhaajan teema (näköjään peräti kaksi sarjamurhaajaa!). Kai kirjan silti voi lukea, jos saisi lukemisen jotenkin käyntiin. Lisäksi kirja hieman pelottaa paksuudellaan, yli 450 sivua. Mutta onhan se Rebus törkeän ihana. Katsotaan, sanoi sairaslomalainen, mikäs kiire tässä, vielä.

Kolmas kohtaaminen (melkein)

Eilen olin tyttärieni kanssa kaupungilla syömässä lounasta. Jälkiruokatee ja -mehu oli lähes nautittu, kun kuulin tutun ääneen tekevän tilausta läheisellä tiskillä. Istuin selkä tiskiä vasten. Siksi en tilaajaa nähnyt, ilman että olisin kääntynyt täydet 180 astetta. En kääntynyt. Lopetimme lounaan ja lähdimme pois. Sekin sujui luontevasti siten, ettei näköyhteyttä sanottuun henkilöön syntynyt. Huomasiko hän minut, en tiedä. Omaa käyttäytymistäni jäin pohtimaan. Olen melkein varma, että olisin nk. normaalitilanteessa käynyt vaihtamassa hänen kanssaan muutaman hassun kommentin kesän elämänmenosta. Nyt en käynyt.

Väsymys

Väsyneenä ei voi kirjoittaa väsymyksestä.

Tuo lause tuli kuin sattumalta. Sehän on sekä totta että hupaisa vaikka aforismiksi. Tosin on muistettava, että väsyneenä on ylipäänsä vaikea kirjoittaa mistään. Pienenä yrityksenä piristyssuoritteeksi aloitan kuvitella tavanomaista aikaisempaa mökille lähtemistä. Ehkä jo huomenna tai sitten ylihuomenna.

Kesän piiri pienenee

Kai matalalle laskenut mielialani sai muistamaan apolloperhosen kohtalon. Se ei arvannut, että yön hellä uni on sen viimeinen: "Ja aamulla perhonen enää ei kukasta kukkaan lennä/Sen uni on kaunista syvää, mutt' ei lennä se aurinkoon".

Itse taas katsoin jälleen ahdistavia unia. Onneksi en tällä kertaa eilisen kaltaista kokoyön esitystä, vaan kollaasitekniikalla tehdyn lyhytfilmin. Sekin riitti todistamaan, etten pärjää edes niissä työasioissa, joista olen tykännyt ja joissa ollut hyvä. Mistä nämä unien esille kaivamat uhkakuvat ('työ työ ja työ') juuri nyt nousevat? Ainakin työhön lähdön kello alkaa tikuttaa jo kuuluvasti. Ja vaikka sairasloma ei ole suorittamista varten, olenko tehnyt tarpelliseen? Siis mitä? Ei ikäville ajatuksilleen ja tuntemuksilleen taida voida mitään. Kenties minun olisi pitänyt käydä läpi supernopea terapiajakso? Edes lukea jokin Sarasvuon tai Furmanin kirja? No, olen sentään hengisssä, leikannut ruohoa ja katsellut muutamaa lintua ja kirjoittanut blogeja. Söpöä. Apolloperhosen lennolla oli aikansa. Minne mahdan olla menossa?

Salainen sade

Yöllä oli satanut pikkuisen, sillä pihalle oli ilmestynyt lammikko. Mieleeni tuli Kristiina Hautalan kauniisti laulamasta 'Balladi Apolloperhosesta' (2003) kohta "ja hiljaa, hiljaa aivan sade salainen maahan ennättää". Salainen sade on kiehtova ilmaus. Millainen se olisi? Sitä ei ole kukaan katsomassa, ja se on kevyttä äänetöntä utua. Se kestää hetken vain, lankeaa ruoholle, kukille ja lehdille, joille se kuiskailee. Aamulla tapaat pihalla pienen lätäkön, joka haihtuu kohta pois. Olet iloinen, että yöllä oli satanut ja olet nyt osa salaisuutta.